Sydänverta luovuttamassa

Kävin verenluovutuksessa. Koossa on nyt 41 kertaa, 18,45 litraa. Syy moiseen harrastukseen on selvä: halu auttaa. Ja onpa ehkä hieman omakin lehmä ojassa, itselle kun kelpaa vain oman tyypin veri, ja jos sitä joskus tarvitsee olisi toki mukavaa että sitä olisi tarjolla. Niin ja tietysti lisäksi verenluovutus on verrattoman helppo tapa auttaa, joskus jopa pelastaa ihmishenkiä.

Toisin on sydänverenluovutuksessa. Tapahtuma on kestoltaan arvaamattoman pitkä, se on usein uuvuttava, jopa kivulias. Saattaa olla että kesken prosessin joudutaan toteamaan että luovuttajan ja vastaanottajan sydänverityypit eivät ole yhteensopivat. Vastaanottaja saattaa yllättäen saada pahojakin komplikaatiota, näin käy tyypillisesti silloin kun vastaanottaja on kesken luovutuksen altistunut jollekin uudelle trendille.

Olin ennen ammattimainen sydänverenluovuttaja. Työ kävi liian raskaaksi eivätkä kehitysnäkymät olleet häävit. Omaa sydänvertaan piti myydä tietäen vastaanottajien onneton maksuvalmius ja prosessin lopputuloksen itsestä riippumaton arvaamattomuus. Vaikka sydänveritietämykseni oli korkealla tasolla, oli vastaanottaja usein mielestään asiantuntemukseltaan vertaiseni, jopa yläpuolellani. Ja tietysti, kun sydänverenluovutuksesta on kyse, oli vastaanottajalle turha puhua järkeä. Näissä tilanteissa toimintaa ja päätöksentekoa ohjasi luonnollisesti sydämen ääni.

Kuva: SPR

Sydänverellä ei pelasteta henkiä. Sen vaikutukset ovat kovin paljon arkisempia mutta toisaalta ne ulottuvat laajalti yksilötason ulkopuolelle. Parhaimmillaan yksi luovutuskerta voi tehdä useampiakin perheitä onnelliseksi, ehkä pelastaa taloudelliselta katastrofiltakin (joiden seuraukset ovat toisinaan hyvinkin traagisia). Huomionarvoista on myös, että yhden luovutuskerran vaikutukset ovat aina erittäin pitkäkestoiset, vuosikymmeniä. Parhaiten onnistuvat luovutukset jossa myös vastaanottaja ymmärtää että heille luovutettu sydänveri ei ole vain heitä varten ja se jää vaikuttamaan heidän jälkeensäkin, ja mikä tärkeintä, he ovat sisäistäneet sydänveren yhden perusominaisuuden: heille tehty luovutus ei yksin ole onnellisuuden tae.

SPR:n verenluovutuksessa on usein pulaa luovuttajista. Sydänveripuolella varmasti myös, mutta tavallisesta verenluovotuksesta se poikkeaa sikäli, että kestävä kehitys tarvitsee myös hyviä, epäitsekkäitä sydänveren vastaanottajia. Mukavuudenhaluisena ja sielultani herkkänä pitäydyn toistaiseksi tavallisen verenluovutuksen parissa.

P.S. Jos sinä et ole vielä kokeillut, nyt on juuri oikea aika aloittaa. Tavallista verenluovutusta siis. Apua tarvitaan aina.

Söpö ja sympaattinen pikkupeto

Jos joku kuvittelee, että siili on hiljainen otus, niin minä väitän vastaan. Jos joku kuvittelee, että siili on pelkästään rauhaa rakastava otus, niin minä väitän vastaan. Jos joku vielä kuvittelee, että siili on pelkkä kasvissyöjä, niin minä kehotan tarttumaan uutuuskirjaan Pieni siilikirja, jonka on kirjoittanut Michael Lohman. Hänellä on ollut apunaan asiantuntijana kokenut ”siiliemo”, jonka kanssa hän on todellakin paneutunut siilien elämään – Saksassa.

Muistan, kuinka parikymmentä vuotta sitten rivitaloasuntomme alakerran takapihalta myöhään kesäisenä iltana kantautui epämääräistä tuhisevaa, sihisevän riidanhaluista ääntä. Nopeasti syöksyin alakertaan koiramme Chaplinin (kultainennoutaja, silloin noin 2 v.) seuraamana. Ja mitä näimme: yksi pihamme siileistä tyrannisoi patiotamme: ajoi kehänä kyttääviä siilejä pois, pörhisti piikkejään, tökki tunkeutujia kohti kuonollaan, tuhisi ja sähisi – syynä oli meidän ulos unohtamamme koiranruokakuppi pipanoineen. Tämä pihapiirimme urhea siili puolusti löytämäänsä saalista.Koiran kuivamuonanappulat ovat siilien herkkua ja niille sopivaa ravintoa, sen luin nyt faktana tästä Minerva Kustannus Oy:n teoksesta Pieni siilikirja, jonka on suomentanut, ja erinomaisin suomentajan kommentein varustanut Marita Vihervuori.

Siili on hellyyttävä. Ainakin minun mielestäni. Sen tiesi myös Chaplin-koiramme, joka kuljetti niitä minulle muutaman kerran siilin piikkien (ihan oikeasti) pistäessä ulos hunajanvärisen koiran mustista huulivärkeistä. Emme ottaneet siiliä lemmikiksi, mutta thaks to God, emme joutuneet niitä myöskään hautaamaan Chapun jäljiltä. Viisas koira ymmärsi pian, että se ei ole mikään kultainen (ja näin kriminelli) siilinnoutaja, eikä pahemmin silmiään siileille enää lotkautellut.

Pieni siilikirja herättää minussa kahdenlaisia ajatuksia: toisaalta on aivan ihanaa, että joku kertoo mitä ruokaa sille pihapiirin siilille voi antaa ja siten saada se viihtymään ja ainakin vähän kesyyntymään, mikä valitettavasti on aina ihmisen perusvietti. Toisaalta: siili on villi eläin, yhtä villi kuin kettu, susi tai karhu. Onneksi kirja ottaa oikeasti kantaa siihen, että siiliä ei kannata yrittääkään kesyttää koti- tai lemmikkieläimeksi. Asiattomasta avuliaisuudesta voi olla eläimelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja aina on muistettava, että siili on Suomessa rauhoitettu eläin.

Alle satasivuinen pieni kirja siileistä on todellinen siiliaapinen: se kertoo miten siili on esiintynyt taiteessa ja kirjallisuudessa; siinä läpikäydään eläimen anatomia, aistitoiminnot, käyttäytyminen, loiset ja muut viholliset; se neuvoo miten rakennetaan siiliystävällinen piha ja miten hyödyllisiä tai miten vahingollisia siilit ovat pihapiirissä. Oma lukunsa on aiheelle siili hoidokkina, joka sopii varmaan paremmin Saksan oloihin kuin Suomeen. Siksi toivonkin hartaasti, ettei kukaan vaan innostuisi liikaa hoivaamaan siilinpentuja. Liitteenä on siilien hoito-opas ”iskusanoineen”, alan kirjallisuusluettelo, yhdistykset osoitetietoineen ja hyvin tärkeä osio suomentajan huomautuksia.

Siilien suku (Erinaceidae) kuuluu hyönteissyöjien lahkoon. Söpöt piikkitakit ovat siis maamyyrien ja päästäisten kaukaisia sukulaisia. Siilejä esiintyy Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, mutta niitä ei ole Amerikassa eikä Australiassa. Ne ovat vanhimpia nisäkkäitä maapallolla; vanhimman löydöksen uskotaan olevan 50 miljoonaa vuotta vanha, ja nykyisessä muodossaan piikkipalloja on ollut jo 15 miljoonaa vuotta. ”Koska intensiivisesti viljellyt, etupäässä puuttomat ja pensaattomat talousalueet sen enempää kuin metsätalouden havupuumonokulttuuritkaan eivät millään tavalla vastaa siilien piiloutumis- ja ravintotarpeita, eläimet ovat laajoilla Euroopan alueilla vetäytyneet kaupunkien ja kylien viheralueille. Valitettavasti tarkkaan hoidettujen pihojen ylitsepääsemättömät aidat ja betoniesteet sekä hengenvaaralliset kadut vaikuttavat kuitenkin siihen, etteivät ystävämme asu sielläkään missään paratiisissa.”

Mutta Suomen maaseudulla, risuuntuneissa pihapiireissä, rapistuneiden kivijalkojen alla, monivuotisten lehti- ja oksakasojen alla on varmaan siilien paratiisi. Siellä luulisi riittävän turilaita ja toukkia, matoja ja etanoita ravinnoksi. Miten siili viihtyy pihapiirissä -luku kertoo havainnollisesti minkälaiseksi piha puutarhoineen kannattaa muokata, jotta siilit viihtyisivät siellä. Kirjassa pohdiskellaan myös sitä, onko siili pelkästään hyödyllinen tuhisija pihoissa. Hyötypuutarhoissa siilejä voi kutsua hyötyeläimiksi juuri koppakuoriaisten, toukkien, etanoiden, turilaantoukkien, maamyyräsirkkojen ja hyttysentoukkien kuten myös satunnaisten myyränpoikasten tuhoajana. Tosin kun näitä hyötyjä punnitaan siilin aiheuttamia vahinkoja vasten, se kun on pikkuötököiden suhteen kaikkiruokainen, jolle maistuvat hyödyllisemmätkin otukset kuten saunamaijat, tuhatjalkaiset, hämähäkit, lukit ja leppäkertut, on lopputulos epävarma. Siilihän tyhjentää myös maassa olevat linnunpesät munista ja poikasista, hiiren poikaset ovat sille mukavia suupaloja, ja onpa sen nähty tappaneen ravinnokseen kanan- ja kaninpoikasiakin.

Suhtautukaamme siiliin villieläimenä, toki sympaattisena, joka tappaa elääkseen. Ja joka tarvitsee myös vapauden elääkseen. Samalla kun huolehdimme pihapiiriemme luonnollisista rakenteista mahdollisimman ekologisesti annamme siilille mahdollisuuden asua naapurustossamme.

Loppukevennyksenä on kysymys, jolla jopa oppineet biologit voi saada satimeen. Mikä siis on se siilin ominaisuus, joka on yhteinen karhun, apinan ja ihmisen kanssa? Vastaus: kaikki kuuluvat kanta-astujiin. Siis niihin nisäkkäisiin, jotka käyttävät liikkumiseen koko jalka- ja tässä tapauksessa, kämmenpohjaa.