Viherpeukalon elokuu

Elokuu ei ole syksyn kuukausi – se on kesän antoisin kuukausi, sanon minä! Tämän kesän säätiloista en sano mitään. Ainoastaan muistutan siitä, että normaalisti elokuussa ukkostaa usein. Senpä takia kannattaa mökiltä lähdettäessä irrottaa ainakin tv-antenni ja pistoke laitteesta. Ne voi irrottaa myös öiksi, vaikka oltaisiinkin paikalla, niin ei tarvitse huolestua keskellä yötä ukkosen yllättäessä. Tämä edellinen tietoisku niminerkin Kyllä mä niin pal peljästysin kun...suusta.

Nyt on siemenienkeruukausi antoisimmillaan. Siemeniä kannattaa kerätä pienissä erissä sitä mukaa kun ne kypsyvät. Parhaimmillaan siemeniä kypsyttävät: sormustinkukka, käenkukka, kärsämöt ja koristekrassikin. Samojen kukkien siemeniä voi myös kylvää maahan näihin aikoihin, niin ne ehtivät vielä taimiasteelle. Koristekrassin siemenet säästetään tosin sitten kevääseen. Kypsän siemenkodan tunnistaa siitä, että se ruskistuu ja kuivuu ja siemenet rahisevat sisällä.

Kun seuraat puutarhaasi huomaat, että jotkut kevään kasvit saattavat kukkia uudestaan näin syksyllä, esimerkiksi juhannusruusu saatta aukaista vielä muutaman valkean alkukesälle tuoksuvan kukkasen. Ja sen ainakin huomaat, että monet kasvit kehittävät paraikaa kevään kukka-aiheitaan. Katsopa vaikka alppiruusun oksan kärkeä, siellä ne ensi kevään kukinnot alkavat kehittyä. Syreenin lehtihankoihin ilmestyy jo lehtisilmuja. Alppikärhöt ovat tänä kesänä puhjenneet monin paikoin oikein kukkaryöppyihin; ne ovat nauttineet sopivasta kosteudesta ja ehkä osin välttyneet pahteelta. Joo, joo, lupasin olla puuttumatta säihin, sorry! Myös ruusut ovat nyt parhaimmillaan. Kannattaa vaikka kierrellä kaupungin puistoissa niitä ihailemassa ja tuoksuttelemassa.

Elokuu on erinomaista istutusaikaa sekä perennoille, pensaille että koristepuillekin. Puutarhamyymälöissä myytävät astiataimet (=taimi ruukussaan) ovat keränneet voimia koko kesän ajan, ja kun ne nyt istuttaa maahan, on niillä varastossa potkua kestää tulevan talven koitokset. Samoin ne ehtivät vielä loppukesän lämmössä ja kosteudessa kasvattaa juuristoaan ja näin ne ehtivät sopeutua hyvin paikalleen. Kukkien kuningatar, pioni, esimerkiksi on hyvä esimerkki syksyistuttamisesta nauttivasta perennasta. Eikä missään tapauksessa ole liian myöhäistä perustaa uutta perennapenkkiä tai vaikkapa koko puutarhaa. Ja kohta kannattaa suunnitella jo kevään kukkaloistoa varten sipulikukille sopivat paikatkin. Pian niitä alkaa olla myynnissä. Istutapa tänä syksynä sipuleita vaikka koristepensaiden alle ja ympärille!

Sadonkorjuukausi on jo pyörähtänyt käyntiin toden teolla. Ystävättäreni joutui ostamaan lisäpakastimen, kun kotipihan vadelmasato oli kerätty; hän myös punnitsi suurimman tomaattinsa: 400 g! Me muut varaamme omaa satoamme varten lasipurkkeja, -pulloja ja pakasterasioita riittävästi. Kannattaa myös vaihteeksi kokeilla uusia säilöntäreseptejä: chutneita, chilillä maustettuja hilloja ja vaikkapa erilaisia pikkelssejä.

Nyt on myös syyslannoituksen aika. Muista ostaa puutarhamyymälästä juuri siihen tarkoitettua lannoitetta. Näin varmistetaan oikeiden hivenaineiden saanti kasveille ja nurmikollekin.

Marjasadostaan nauttivien kannattaa syödä osa suoraan suuhun ja näin saada tarpeellisia vitamiineja. N e kun hupenevat marjoista sitä mukaa, kun aikaa niiden poimimisesta kuluu. Poimi samalla vaikka mustaviinimarjan tai vadelman lehtiäkin. Niistä saa kuivatettuna aromikasta teetä.

Eksoottiset perhoset saapuvat elokuussa houkuttelevien kukkien luo. Varsinaisia perhoskukkia ovat: punatähkä, syyssyrikkä, punalatvat ja punahatut. Itse nautin myös heinäsirkkojen tai hepokattien sirityksestä tummenevina iltoina.

Monet tutut perennat kukkivat todellakin kauneimmillaan vasta loppukesästä. Uhkeat daaliat monivärisine kukintoineen, gladiolukset, syysleimut, ritarinkannukset ja kosmoskukat värittävät elokuutamme. Nauttikaamme siitä!

Söpö ja sympaattinen pikkupeto

Jos joku kuvittelee, että siili on hiljainen otus, niin minä väitän vastaan. Jos joku kuvittelee, että siili on pelkästään rauhaa rakastava otus, niin minä väitän vastaan. Jos joku vielä kuvittelee, että siili on pelkkä kasvissyöjä, niin minä kehotan tarttumaan uutuuskirjaan Pieni siilikirja, jonka on kirjoittanut Michael Lohman. Hänellä on ollut apunaan asiantuntijana kokenut ”siiliemo”, jonka kanssa hän on todellakin paneutunut siilien elämään – Saksassa.

Muistan, kuinka parikymmentä vuotta sitten rivitaloasuntomme alakerran takapihalta myöhään kesäisenä iltana kantautui epämääräistä tuhisevaa, sihisevän riidanhaluista ääntä. Nopeasti syöksyin alakertaan koiramme Chaplinin (kultainennoutaja, silloin noin 2 v.) seuraamana. Ja mitä näimme: yksi pihamme siileistä tyrannisoi patiotamme: ajoi kehänä kyttääviä siilejä pois, pörhisti piikkejään, tökki tunkeutujia kohti kuonollaan, tuhisi ja sähisi – syynä oli meidän ulos unohtamamme koiranruokakuppi pipanoineen. Tämä pihapiirimme urhea siili puolusti löytämäänsä saalista.Koiran kuivamuonanappulat ovat siilien herkkua ja niille sopivaa ravintoa, sen luin nyt faktana tästä Minerva Kustannus Oy:n teoksesta Pieni siilikirja, jonka on suomentanut, ja erinomaisin suomentajan kommentein varustanut Marita Vihervuori.

Siili on hellyyttävä. Ainakin minun mielestäni. Sen tiesi myös Chaplin-koiramme, joka kuljetti niitä minulle muutaman kerran siilin piikkien (ihan oikeasti) pistäessä ulos hunajanvärisen koiran mustista huulivärkeistä. Emme ottaneet siiliä lemmikiksi, mutta thaks to God, emme joutuneet niitä myöskään hautaamaan Chapun jäljiltä. Viisas koira ymmärsi pian, että se ei ole mikään kultainen (ja näin kriminelli) siilinnoutaja, eikä pahemmin silmiään siileille enää lotkautellut.

Pieni siilikirja herättää minussa kahdenlaisia ajatuksia: toisaalta on aivan ihanaa, että joku kertoo mitä ruokaa sille pihapiirin siilille voi antaa ja siten saada se viihtymään ja ainakin vähän kesyyntymään, mikä valitettavasti on aina ihmisen perusvietti. Toisaalta: siili on villi eläin, yhtä villi kuin kettu, susi tai karhu. Onneksi kirja ottaa oikeasti kantaa siihen, että siiliä ei kannata yrittääkään kesyttää koti- tai lemmikkieläimeksi. Asiattomasta avuliaisuudesta voi olla eläimelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja aina on muistettava, että siili on Suomessa rauhoitettu eläin.

Alle satasivuinen pieni kirja siileistä on todellinen siiliaapinen: se kertoo miten siili on esiintynyt taiteessa ja kirjallisuudessa; siinä läpikäydään eläimen anatomia, aistitoiminnot, käyttäytyminen, loiset ja muut viholliset; se neuvoo miten rakennetaan siiliystävällinen piha ja miten hyödyllisiä tai miten vahingollisia siilit ovat pihapiirissä. Oma lukunsa on aiheelle siili hoidokkina, joka sopii varmaan paremmin Saksan oloihin kuin Suomeen. Siksi toivonkin hartaasti, ettei kukaan vaan innostuisi liikaa hoivaamaan siilinpentuja. Liitteenä on siilien hoito-opas ”iskusanoineen”, alan kirjallisuusluettelo, yhdistykset osoitetietoineen ja hyvin tärkeä osio suomentajan huomautuksia.

Siilien suku (Erinaceidae) kuuluu hyönteissyöjien lahkoon. Söpöt piikkitakit ovat siis maamyyrien ja päästäisten kaukaisia sukulaisia. Siilejä esiintyy Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, mutta niitä ei ole Amerikassa eikä Australiassa. Ne ovat vanhimpia nisäkkäitä maapallolla; vanhimman löydöksen uskotaan olevan 50 miljoonaa vuotta vanha, ja nykyisessä muodossaan piikkipalloja on ollut jo 15 miljoonaa vuotta. ”Koska intensiivisesti viljellyt, etupäässä puuttomat ja pensaattomat talousalueet sen enempää kuin metsätalouden havupuumonokulttuuritkaan eivät millään tavalla vastaa siilien piiloutumis- ja ravintotarpeita, eläimet ovat laajoilla Euroopan alueilla vetäytyneet kaupunkien ja kylien viheralueille. Valitettavasti tarkkaan hoidettujen pihojen ylitsepääsemättömät aidat ja betoniesteet sekä hengenvaaralliset kadut vaikuttavat kuitenkin siihen, etteivät ystävämme asu sielläkään missään paratiisissa.”

Mutta Suomen maaseudulla, risuuntuneissa pihapiireissä, rapistuneiden kivijalkojen alla, monivuotisten lehti- ja oksakasojen alla on varmaan siilien paratiisi. Siellä luulisi riittävän turilaita ja toukkia, matoja ja etanoita ravinnoksi. Miten siili viihtyy pihapiirissä -luku kertoo havainnollisesti minkälaiseksi piha puutarhoineen kannattaa muokata, jotta siilit viihtyisivät siellä. Kirjassa pohdiskellaan myös sitä, onko siili pelkästään hyödyllinen tuhisija pihoissa. Hyötypuutarhoissa siilejä voi kutsua hyötyeläimiksi juuri koppakuoriaisten, toukkien, etanoiden, turilaantoukkien, maamyyräsirkkojen ja hyttysentoukkien kuten myös satunnaisten myyränpoikasten tuhoajana. Tosin kun näitä hyötyjä punnitaan siilin aiheuttamia vahinkoja vasten, se kun on pikkuötököiden suhteen kaikkiruokainen, jolle maistuvat hyödyllisemmätkin otukset kuten saunamaijat, tuhatjalkaiset, hämähäkit, lukit ja leppäkertut, on lopputulos epävarma. Siilihän tyhjentää myös maassa olevat linnunpesät munista ja poikasista, hiiren poikaset ovat sille mukavia suupaloja, ja onpa sen nähty tappaneen ravinnokseen kanan- ja kaninpoikasiakin.

Suhtautukaamme siiliin villieläimenä, toki sympaattisena, joka tappaa elääkseen. Ja joka tarvitsee myös vapauden elääkseen. Samalla kun huolehdimme pihapiiriemme luonnollisista rakenteista mahdollisimman ekologisesti annamme siilille mahdollisuuden asua naapurustossamme.

Loppukevennyksenä on kysymys, jolla jopa oppineet biologit voi saada satimeen. Mikä siis on se siilin ominaisuus, joka on yhteinen karhun, apinan ja ihmisen kanssa? Vastaus: kaikki kuuluvat kanta-astujiin. Siis niihin nisäkkäisiin, jotka käyttävät liikkumiseen koko jalka- ja tässä tapauksessa, kämmenpohjaa.

Mitä kesään kuuluu?

Lapsenlapseltani toiselle siirtyvissä mummulan kirjoissa on satoja kertoja läpiluettu, viinirypäleiden kuorien ”ypinöiden” tahrima ja havainnollisin kuvin varustettu Nalle Puh -sarjaan kuuluva kirja Mitä kesään kuuluu? Uskomatonta, mutta totta: kirja on ollut tyttärentyttäreni, nyt kuusivuotiaan lempikirjoja. Hän halusi kerta kerran jälkeen kuulla sen, miten Nalle Puhin ystävä, totisen oloinen puutarhassaan ahertava Kani opetti Puolen hehtaarin metsän asukkaille kuinka hyödyllisiä ötökät ovat puutarhassa.

Jo muutama vuosi sitten pieni tyttönen ymmärsi, että ilman kastematoja puutarhan multa ei pysy kuohkeana; ilman toukkia ei tule perhosia; ilman mehiläisiä kukat eivät kuki, eikä Nalle Puh saa hunajaansa. Tiivistettynä: Kasvit tarvitsevat hyönteisiä levittämään siitepölyä kukasta kukkaan. Jotkut hyönteiset estävät toisia hyönteisiä tuhoamasta maanviljelijöiden satoa. Kaikki hyönteiset – ötökät – osallistuvat luonnon herkän tasapainon ylläpitämiseen.

Tällainen on nyt aasinsiltani, jolla houkuttelen viherpeukaloita pihalle ja puutarhaan tarkastelemaan tarkoin silmin asioita, mitä tapahtuu nyt kasvustossa. Tällä hetkellä vallitseva viileä kausi ei ole lainkaan haitaksi kasveille. Monien keväällä kukkivien kasvien kukkimiskausi on venähtänyt pidemmäksi. Sekä keväällä että syksyllä istutetut taimet keräävät nyt voimaa kestääkseen sitten suvemmalla auringon paahdetta, kuivuutta ja mahdollisia kasvitauteja tai niitä pahoja ötökäitä. Meilläpäin nyt hedelmäpuut lopettelevet kukintaansa; syreenit kukkivat tuoksuvana vaahtona. Asun alueella, jossa vanhojen talojen tonttien rajat kasvavat syreeniaitoja. Iltaisin tuoksu huumaa – konkreettisesti. Nyt kukkivat myös monet puistojen puut: hevoskastanjoidenkin ylpeät kukkapyramidit kestävät näillä keleillä useamman päivän. Kuulin, että omenasadosta tulee mainio, kukinta oli runsas ja pölytys onnistunut.

Pienet sipulikukkijat ovat kukkineet loppuun, narsissit kuivuneet, mutta tulppaanit hehkuvat vielä monin paikoin. Nyt alkavat erilaiset laukat kukintoaan. Tämä perenna on noussut parin viime vuoden aikana suosituksi. Tunnetuin laukka lienee kaunis ja maukas ruohosipuli, siitä suurempi ja näyttävämpi versio on ukkolaukka. Sen kukinnosta saa syksyllä näyttävän kuivakukan. Parhaillaan on kukintansa aloittanut myös elegantti, vanhanaikainen pieni särkynyt sydän, tunnetaan myös nimellä kesäpikkusydän, joka kukkii syyskuuhun asti.

Torit pursuavat kesäkukkien valikoimista. Hallaöiden pelosta kaikille parvekkeille tai piharuukkuihin ei vielä ole istutettu ryhmiä, mutta kyllä kauppa silti koko ajan käy. Varmoista kesäkukkien suosikeista: pelargonioista, marketoista, petunioista, samettiruusuista ja lumihiutaleista on saatavana taas useita uusia värejä ja lajikkeita. Bongasin eilen kauppapuutarhasta keltaisia pelargonioita ja lähes mustia riippuvia petunoita. Istutuksiin kannattaa kokeeksi yhdistellä perennoja ja mausteyrttejä: laventelia, timjamia, kuunliljaa, neilikkaa, tai vaikka heinäkasveja.

Perennapenkkejä tarkasteltaessa voidaan huomata, että sinne on syntynyt – monesta eri syystä johtuen – aukkoja. Näihin aukkoihin kannattaa nyt istuttaa joko perennoja tai kesäkukkia, ihan mieltymysten mukaan. Kukkapenkkejä voi nyt myös lisälannoittaa, jos se jäi toukokuussa tekemättä. Rikkakasvien poistaminen alkaa heti kasvukauteen herättäessä.

Jos piha kaikesta huolenpidosta ja kasvien lisäämisellä vaikuttaa silti aneemiselta, voi sinne aina lisätä ruukkuihin istutettuja silmäniloja. Ulkoruukkujen valikoima puutarhamyymälöissä on vähintäänkin kattava. Samoin niihin istutettavien kasvienkin, uhkeat hortensiat ovat mainettaan kestävämpiä ruukkukasveja, erilaiset begoniat lisäävät hetkessä väriloistoa ja verenpisarat sekä pelargoniat sopivat erinomaisesti suuriinkin istutuksiin.

Alkukesä on kyllä puutarhurin parasta aikaa. On palkitsevaa nähdä eri kasvien kasvuunlähtö. Kateellisena sitä seuraa naapurin ikääntynyttä, huolella ja rakkaudella hoidettua plantaasia, josta on jo pari viikkoa kannettu raparperin varsia mehustettavaksi ja jopa omia vihreän parsan nuppuja herkkuhetkiin. Pihallaan kannatta kuljeskella, ei aina hiki pinnassa rehkiä. Kannattaa aistia alkukesää kaikin avoimin aistein, ja samalla tehdä havaintoja. Kukaan ei estä vaikka pitämästä päiväkirjaa luonnonilmiöineen, säätiloineen kaikkineen. Siitä saa osviittaa taas seuraavana vuonna.

Lämpimät säät tuovat kuitenkin taas tullessaan vähemmän tervetulleet vieraat. Vaikka ötökät ovatkin hyödyllisiä, niin kirvoja ja sen kaltaisia vihulaisia ei tarvitse suosia. Ne lisääntyvät tosi nopeasti, ellei niitä pääse pysäyttämään ajoissa. Parhaiten ja ympäristöystävällisimmin niistä pääsee eroon käsivoimin – kun leppäkerttujakaan ei enää laumoina kulje niitä siivoamassa. Kirvat on melkein yksitellen poimittava ja rusennettava ne sormien välissä, ja mielellään ennenkuin ne ehtivät lisääntyä. Niiden päälle voi myös ruiskuttaa pelkkää vettä, jolloin niille syntyy huima, joskin viimeinen luisumäki alas kasvista.

Kaikki kuvat: Anu Seppäläinen

Vihersirkka Vegestaniassa

Vegestan on kasvissyöjien unelmien ja makujen maa. Se ammentaa kasvisruokaperinteensä ja reseptinsä itäisen Välimeren ja Arabian niemimaan laajalta alueelta. Vuosituhansien aikana Lähi-idän keittiöstä on kehittynyt omanlaisensa, ja kasvisruokailijoille alue on oikea runsaauden sarvi.

Pidän hyvin paljon kasvisruoasta, kokkaan sitä mielelläni ja yhtä mielelläni innostun kokeilemaan eksoottisiakin ruokalajeja. Kustannusosakeyhtiö Moreenin tänä vuonna julkaisema teos Vegestan – kasvisruokaa Lähi-idästä sai minut oitis taarttumaan tähän kirjaan. 272-sivuisen kirjan on kirjoittanut englantilainen Sally Butcher, joka on itse elänyt vuosia Iranissa ja tuntee Lähi-idän keittiön. Useissa ruokaohjeissa mainitaankin iranilaisen anopin tapa käsitellä raaka-aineita. Nyttemmin Englannissa asuva Butcher pääsee ilmeisestikin kasvisten valinnassa helpommalla kuin me täällä. Ainakaan Paraisilta – tuskin edes Turusta – saa tuoreita taateleita, okraa tai sitten taaroa.

Eiköhän sitä pärjää ruoanlaitossa ilman tuoreita taateleitakin. Kirjan reseptit ovat hyvin sovellettavissa, jos joku tietty raaka-aine puuttuu. Vegestania-teoksen sisällys on jaettu ruokalajien mukaan: leivät ja leivonnaiset, yrtit ja salaatit, kananmuna ja maitotuotteet, keitot, pavut ja linssit, riisi ja viljat, kasvikset, hedelmät, tahnat, pikkelssit ja hillot aina jälkiruokiin asti. Lähi-idän ruokavalio perustuu paljon erilaisten hyvin proteiinipitoisten papukasvien, riisin, tattarin, kuskusin, koisokasvien (munakoiso, tomaatti, chilit) ja kananmunien varaan. Liha on ollut harvinaista herkkua ja kala yleisempää vain aivan rannikon asukkaille.

Kasvisten käyttö ei ole outoa suomalaisillekaan, mutta aikaisemmin ne on käsitelty aivan liian kypsiksi tai liian monimutkaisin menetelmin. Näin hyvät maut on saatu häviämään. Kirjankin mukaan yksinkertaiset ja aidot maut ovat parhaita. Butcher muistelee: ”En unohda sitä päivää kun iranilainen anoppini antoi käteeni muutaman parsakaalin varren. Olin aikeissa nakata varret roskikseen, niin kuin meillä on tapana tehdä, kun hän huomautti, että olin heittämässä pois parhaimmat palat parsakaalista. Hän kuori yhden varren, niin että valkea ydin paljastui, sirotteli päälle hieman suolaa ja ojensi sen minulle. Mmm, se riitti vakuuttamaan minut.”

Kokkasin ystäville Lähi-idän menun, johon kuului vähän enemmän kuin persialaisen filosofin Khaijamin resepti onnelliseen maalaaiselämään: Kannu viiniä, pala leipää ja sinä. Leipä oli Eliopittaa, oliivileipää, joka on äärimmäisen helppo valmistaa raaka-ineista, jotka löytyvät koti-marketin hyllyiltä. Leivän kera oli Must-el-Laboota, eli punajuurijogurttia - fantastisen väristä! Pääruoan valitsin ihan nimen perusteella: Imam Biyaldi, eli pyörtynyt imaami. Tämän turkkilaista perua olevan ruoan pääraaka-aine on munakoiso. Kukaan ei meillä pyörtynyt, mutta ateriaa kyllä ylistettiin! Kokonaisuuden kruunasi pinkein ruusunlehdin koristeltu granaattiomenaunelma. Aterian valmistus ei ollut sen työläämpää kuin aterian valmistus yleensäkään. Ainoastaan yhden raaka-aineen vaihdoin. Se oli pekmez-siirappi, jonka korvasi hyvin sitruunan mehu.

Pitkin kirjaa Butcher kertoo Lähi-idän kansanperinteeseen kuuluvia anekdootteja eri ruoka-aineista. Saamme lukea taas yhden muunnelman siitä, miksi kaikkia kananmunia ei pidä laittaa samaan koriin; miten munakoiso sai keijukaismaisen lakkinsa; mikä on onnistuneen kuskusin salaisuus ja miksi ruusuvettä pitää aina olla kaapissa. Vegestaniaa lukee kuin tuhannen ja yhden yön tarinoita ja siinä sivussa saa kunnollista oppia kasvisten, viljan, papujen, pähkinöiden, hedelmien, jogurtin ja yrttien sekä mausteiden käytöstä vähän erilaisessa ruokavaliossa. Tämä ruokavalio on taatusti terveellinen, eikä ruoanlaittoon hupene hirveästi aikaa.

Kuten Butcherkin myöntää, en itsekään ole mikään puhdasoppinen kasvissyöjä. Saaristossa puoli vuotta elänyt lammas on herkkuni numero yksi, ja joskus on saatava raakalihapihvi. Mutta voin myös vilpittömästi sanoa, että kalan ohella suosin kasviksia. Ilmiö taitaa olla hyvin yleinen. Syitä siihen ei nyt kannata pohdiskella, jokaisella on omat eettiset valintansa. Yleisesti korostetaan kotimaisuutta ruoan raaka-aineena, mikä onkin aivan kohdallaan. Onneksi puhtaista, maukkaista ja ravinteikkaista kasviksistamme löytyy myös mahdollisuuksia kokeilla eksoottisimpiakin variaatioita. Mausteita ja muita tykötarpeita vegestanialaiseen ateriaan voi ostaa etnisitä liikkeistä.

Vielä yksi, huomioitava ominaisuus on Vegestanian maiden ruokakulttuurissa. Ateria pyritään kokoamaan tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Ainekset valitaan niin, että ne täydentävät toisiaan, jotta ruoka olisi hyvää niin keholle kuin makuhermoillekin. Tasapainon periaatteen vuoksi suolaisiin ruokiin lisätään usein hedelmiä: kokki etsii makean ja happamen mauista vastapainoa suolaisille ja kitkerille mauille, ja tästä syntyy yllättävän herkullisia ruokia. Joten ennakkoluulot romukoppaan ja reippaasti kokeilemaan vegestanialaisia ruokia. Suosittelen lämpimästi – ruusuvedellä ripoteltuna!

Nokkosista, muurahaisista ja muista mukavista ilmiöistä

Lämpöasteita on nyt meillä läntisellä rannikolla mittarin mukaan 13, aurinko leikkii meren laineilla ja muutaman metrin sekunnissa puhaltava tuuli tuo koivun siitepölyä keltaisina lehahduksina parvekkeelle. Tein päätöksen salamana: nyt on oikea aika lähteä keräämään kevään ensimmäiset nokkoset. Varustautuneena kumisaappailla (ikuinen käärmekammo), vanhoilla nahkahansikkailla, saksilla, muovipussilla ja kameralla suunnistin omaan nokkospaikkaani. Toisilla on omat mansikkapaikat, mutta mulla on nokkospaikka. Alue on suhteellisen kaukana ajoteistä, joten sinne ei päästöjä ole kerääntynyt ylenmäärin. Nokkonen on urbaani kasvi, joka viihtyy asutuksen lähellä, niinpä olenkin mietiskellyt mitä asutusta paikallani on ennen ollut. Nokkosten lisäksi siellä on villiintyneitä syreenejä ja omenapuita, joitain suuria kiviä kivijalasta hautautuneena kasvustoon.

Keväinen puistikko on kauneimmillaan: lehtipuiden kukinnot tuoksuvat, jossain kurluttaa sepelkyyhky, koivut ovat piiloutumassa vihertäviin harsoihinsa. Ja siellä viimevuotisten varsiensa ja kulottuneet ruohon keskellä terhakat nokkosen taimet odottavat. Ne ovat juuri nyt parhaimmillaan poimittaviksi ja kuivattaviksi tai ryöpättäviksi pakastimeen. Toki nokkosia voi koko kasvukauden poimia ja käyttää ruokaan, mutta silloin on viisainta poimia vain ylempiä lehtiä. Nokkonen on kevään villivihannesten ykkönen. Se on hyvänmakuinen ravintoainepakkaus, joka on helppo tunnistaa ja jota on vaivatonta poimia. Se ei maksa kuin keräämisen vaivan. Nokkosta on perinteisesti käytetty rohtona ja ravintokasvina pinaatin tapaan. Vuosisatoja tämä polttava yrttimme on ollut lääke lähes joka lähtöön: sitä on käytetty paitsi keuhko-, vatsa- ja virtsavaivoihin sekä koiranpuremiin, mutta myös kunnon kohennukseen ja lemmenlääkkeeksi. Nokkosessa on pinaattiin verrattuna monin verroin enemmän ravintoaineita, se sisältää myös muita vitamiineja, erityisesti karoteeneja ja erilaisia kivennäis- ja hivenaineita. Nokkosten keitinvettä ei kannata heittää hukkaan. Sitä voi käyttää hyödyksi monella tavalla, esimerkiksi hiusten huuhteluun ja kasvien lannoitteena.

Pussillinen nokkosen versoja mukanani tallustelen ruksahtelevien kotiloiden päällä pois puiden varjosta. Kotilot eivät ole kenenkään viherpeukalon ystäviä, ne vandalisoivat vihannesmaat. Konsteja niiden hävittämiseen on lukemattomia. Itse olen joitain hävityskonsteja kirjannut Asuntoinfon numeroon 4/2011 artikkelissa Syystöihin käsiksi.

Lähellä käyn vielä bongaamassa sen sinisen valkovuokon, jolla on kyllä virallisempikin nimi, balkaninvuokko. Taitan muutamia kukkivien puiden oksia maljakkoon. Mieleeni juolahti ystävättäreni, jonka luona mökillä käväisin pari päivää sitten. Tuliaiseksi hän hän pyysi tekstiviestillä: MUURAHAISMYRKKYÄ!!! Muurahaiset ovat useille jokakeväisiä – ei toivottuja – vieraita sekä omakoti- ja rivitaloissa että kesäasunnoilla. Tänä keväänä nämä massamarssijat ovat olleet ruoan perässä liikkeellä entistä aikaisemmin. Ja kerran mieluisan elinympäristön löytäneet muurahaiset ovat todella paikkauskollisia vuodesta toiseen. Hyvin varustetuissa puutarhamyymälöissä on erilaisia torjunta-aineita riesaksi äityvälle muurahaispopulaatille. Kotikonsteinkin voi muurahaisia yrittää torjua. Sisääntuloreittejä kannattaa tukkia erilaisin keinoi ja ruoka-aineet on syytä pitää tiiviissä säilytysrasioissa. Eri muurahaislajeille pätevät eri keinot. Esimerkiksi sokerimuurahaisia (niitä ihan pieniä mustia) varten on myynnissä hävityspakkauksia. Ennen sellaisen käyttämistä kannattaa pakettia hieman lämmittää, jotta sen sisällä oleva aine hieman lämpiää ja alkaa liikkua. Silloin se myös kiinnostaa muurahaisia enemmän. Kekomuurahaisia voi koittaa hävittää siten, että iskee kesällä rautakangen keon keskelle. Talvella kylmyys siirtyy kankea pitkin keon sydämeen, jolloin keon asukit todennäköisesti kuolevat kylmään.

Hus, pois noin kalman kalseat ajatukset. Katseeni osuu ujon kiurunkannuksen kurkistukseen vihreän keskeltä. Nyt on kevät, nyt nautitaan siitä ja sen antimista. Monet naapurit puuhastelevat pihoissaan. Omenapuut on leikattu, perennapenkit on siistitty ja siellä täällä sipulikukkien joukosta pilkistelee jo pionin ja särkyneen sydämen alkuja. Haravat suihkivat nurmikkoa siistittäessä; samalla kun viime syksyn viimeiset kuivat lehdet tulevat siivottua, saa nurmikko ilmastusta juurilleen. Pieni trekooli on käännetty siementen ja taimien istuttamista varten. Tuomessa ja terttuseljassa on jo nuput. Kevät on toivon ja uuden kasvun aikaa. Keittiössäni tuoksuu nokkosten nitriitti, se laimenee ryöpättäessä ja häviää viimeistään kun kasveista valmistetaan muhennosta tuoreiden ahvenfileiden seuraksi.

Ihmisen yhteys puihin

Daniel Butlerin teos Puun istuttamisen taito – Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille, Kustannusyhtiö Moreeni 2012, on pienikokoinen iso kirja. Kauniisti piirroksin kuvitettu opus on ylistys puille ja niiden istuttamiselle. Se antaa ohjeet, kuinka puita kasvatetaan ja hoidetaan, mutta kertoo lisäksi kiinnostavia seikkoja maailman tunnetuimpien puulajien symboliikasta ja niihin liitetyistä traditioista sekä rituaaleista.

Ihmissuku on aikojen alusta asti turvautunut puihin etsiessään suojaa, lämpöä ja hoivaa. Teknistyvässä ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa puiden kasvattaminen merkitsee mahdollisuutta palauttaa yhteys luontoon ja edistää sen hyvinvointia. Mainiossa ja viehättävässä pikkkukirjassaan Daniel Butler nivoo yhteen kulttuurisia, käytännönläheisiä ja kasvitieteellisiä syitä, jotka tekevät puista aina yhtä kiehtovia, ja selittää kuinka voisimme taas ottaa puut huomioon seremonioissa ja erityistilaisuuksissa. Oli sitten kysymys puun valitsemisesta lapsen syntymää juhlittaessa tai ilmastonmuutoksen torjumisessa, tämä kirja antaa omaperäisen ja valikoidun käsityksen puista ja niiden merkityksestä elämässämme.

Puun istuttamisen taito kertoo kuinka jo ennen kuin esivanhempamme alkoivat vaellella Afrikan tasangoilla Homo sapiensiksen elämä oli melkein yksinomaan puiden varassa: päiväsaikaan niistä sai ravinnon ja yöllä niiden oksat suojasivat saalistajilta. Omenat ja viikunat ovat vanhimpia viljelyskasveja; vuosisatojen mittaan puut olivat korvaamaton raaka-aineen lähde talojen, työkalujen ja esimerkiksi veneiden tekoon. Puut mainitaan myös vanhimmissa myyteissä ja kansantarinoissa, eri uskonnoissa on puilla ollut voimakas merkitys, esimerkiksi paratiisin omena- ja viikunapuut sekä useaan uskontoon kuuluva elämänpuu. Metsänhoidosta on ajan mittaan kasvanut elinkeino. Kauniita ja erikoislaatuisia puita alettiin 1800-luvulla etsiä eri puolilta maailmaa koristamaan kasvitieteellisä puutarhoja puistoja.

Sittemmin kiinnitettiin huomiota siihen, kuinka laajamittainen metsän tuhoutuminen vähentää luonnon monimuotoisuutta ja nyt pelätään ilmastonmuutosta. Tiedetään, että puut ovat ”maailman keuhkot” ja että tarvitsemme niitä voidaksemme elää ja hengittää. Butlerin kirja muistuttaa meitä monin tavoin huomioimaan puita. Eikä vähäisin niistä ole kehotus istuttamaan puu aina elämämme erilaisten merkittävien vaiheiden muistoksi: uuden syntymän, täysi-ikäistymisen, kihlauksen, avioliiton, vuosipäivän, eläkkeelle jäämisen ja muiston kunnioittamisen merkiksi.

”Jo puun istuttaminen tuo hyvää mieltä, mutta puun avustaminen sen eri elämänvaiheissa on vielä palkitsevampaa” neuvoo Butler ja selvittää siementen keräämisen ja istuttamisen kautta puun elämänvaiheet. Lopulta päädytään varttamisen ja kloonauksen kautta elävän lehtimajan tekemiseen. Anekdootteina mainitaan esimerkkejä maailman vanhimmista ja suurimmista puista. Opus on englantilaista alkuperää, ja sen huomaa valituista puulajikkeista. Mukana on oma koivummekin, mutta onhan aina hauskaa lukea apinanleipäpuusta, jota myös ylösalaisinpuuksi kutsutaan: ”Afrikkalaisen tarun mukaan maailmaa luotaessa jokainen eläin sai puun istutettavaksi, mutta ilkikurinen hyeena survaisi apinanleipäpuunsa maahan latva edellä.” Kirjan reilut 120 sivua ovat täynnä sekä faktaa että fiktiivisempiä juttuja paristakymmenestä puusta. Maailmaaparantaviin pohdintoihin on helppo yhtyä ja samalla toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän mainion pikkukirjan.

Vihersirkka ja muutama 50 kasvista, jotka muuttivat maailmaa

Kun kerran kasvit ovat minulle lähes ainoa intohimon kohde (jos ei lasketa mukaan lapsenlapsia, koiria, lampaanlihaa, punaviiniä, Miles Davisin jazzia, keväistä saaristoa jne) niin ei varmaan ole erikoista sekään, että kulutan aikaani paljon juuri kasveista kertovien kirjojen parissa. Niitä ei ahmita, kuten dekkareita sängyssä illan tullen, vaan niitä luetaan, lukutuolissa ja oikeassa valossa.

Kevättalvella Kustannusosakeyhtiö Moreeni ilahdutti viehättävällä laitoksella: Daniel Bill Laws: 50 kasvia jotka muuttivat maailmaa. Kovakantinen opus, jossa reilut 200 sivua tekstiä.

Tukeva tutustumismatka 50 kasviin alkaa sisällysluettelolla, joka kattaa kuvattavat kasvit, myös tieteellisine nimineen. Jos kerran teoksen nimi kertoo kasveista, jotka ovat muuttaneet maailmaa, on helppo bongata nimistä mm. tutut: tee, hamppu, kookos, appelsiini, tupakka, kahvi, sokeriruoko ja maissi. Nehän ovat tuttuja tuontihyödykkeitä siirtomaista. Jokainen esitellyistä kasveista kerrotaan historianomaisesti ja aikansa kulttuuriin sidottuna. Poissa on oikeastaan linnémäinen botaniikka (vastapuikeat lehdet jne). Mukana on vanhoja piirros- ja valokuvia; teksti on helppolukuista ja vie mukanaan. Hakemisto on selkeä ja kirjallisuusluettelo kohtalainen. Varteenotettava pikku tietokirja.

Jo johdanto puhuu asiaa: kasvit ovat merkittävästi muovanneet historiaamme. Niiden hengitys mahdollistaa elämän maapallolla, koska ne imevät itseensä hiilidioksiidia ja tuottavat happea. Kasvit ovat jopa raivanneet meille tietä kehittäessään yhteyttämisen jonkinlaisen esihistoriallisen ilmastokatastrofin jälkeen ja avatessaan DNA-portit meidänkaltaistemme maaeläjien evoluutiolle. Olemme aina saaneet kasveista polttoainetta, ravintoa, suojaa ja lääkkeitä; ne ovat innoittaneet meitä rakentamaan kasvitieteellisiä puutarhoja, vierailemaan niissä ja kuluttamaan omaisuuksia omien kasvipalstojemme viljelemiseen. Olemme myös vahingoittaneet itseämme kasvien antimilla syömällä liikaa sokeria, käyttämällä huumeita ja juomalla mielettömästi alkoholia.

En malta olla poimimasta kirjan kasveista muutamaa anekdoottia. Valinta on tosiaankin vaikeata: sormi vaan kirjan sivujen väliin...Tiedän, että tulen näitä kasvitarinoita siteeraamaan jatkossakin. Nehän keventävät muuten niin hoito-ohjeita täynnä olevaa tekstiä.

Mihin puutarhuri joutuisikaan ilman kaalimatoa? Keltit kasvattivat lehtikaalia (Brassica oleracea) puutarhoissaan jo 2 500 vuotta sitten, ja sitä ovat suosineet lukemattomat vihannesviljelijöiden sukupolvet Rooman keisarista Diocletianuksesta Yhdysvaltojen First ladyyn Michelle Obamaan saakka. Kaalista on myös saanut alkunsa säilykeruokien vallankumous ja sattumalta Kanadassa keksittiin kaalin pakastaminen, mistä tuli suuri sensaatio Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Roomalaisilta on myös peräisin sana vegetaarinen, jonka kantasana vegere tarkoittaa kasvamista, elähdyttämistä tai virkistämistä. Kaali totisesti täytti nämä ehdot, sillä kourallisesta vähäpätöisennäköisiä mustia siemeniä voi kasvaa pellollinen hyvin ravintorikkaita, säilyviä ja syömäkelpoisia jättiläisiä. Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikaan kotirintamat elivät kaalin voimalla, kerrotaanpa sotilaidenkin toipuneen viheannestarhan hoitamisella rintaman kauhuista. Englannin kuningas Yrjö V tähtäsi ensimmäisen maailmansodan aikana määrään eikä kokoon käskiessään poistaa kukat Buckinghamin palatsin edessä olevista kukkapenkeistä ja istuttaa niihin kaalia ja perunaa. Asiaan vaikutti valtionhallinnon iskulause: ”Jokainen on ouutarhuri!”

Humulus lupulus on hauska nimi kannabiksen lähisukulaiselle, joka nousee keväisin voimaa uhkuen maan alta ja kiipeää mitä tahansa löytämäänsä tukea pitkin. Humala on kaksikotinen kasvi, jossa on naaras- ja urospuolisia yksilöitä. Naaraskasvi tuottaa myskintuoksuisisa, hartsipitoisia pieniä kukkasia, jotka korjataan,kuivataan ja viedään olutpanimoon. Humala lisätään olueen käymisen viimeisessä vaiheessa antamaan makua. Sitä käytetään myös alkuvaiheissa, jolloin kasvin luonnolliset humulonit muuttuvat isohumuloneiksi, jotka steriloivat oluen ja antavat sille omaleimaisen, kitkerän maun. Jo 1150-luvulla abbedissa Hildegard Bingeniläinen kirjoitti teoksessaan Physica Sacra: ”Humalasta: kitkeryydellään se hidastaa juomien pilaantumista, ja sitä voidaan lisätä niihin, että ne säilyvät pitempään.” Kun ”pyhiinvaeltajaisät” lähtivät vuonna 1620 purjesdusmatkalle Plymouthista, heidän laivassaan Mayflowerissa oli eväänä olutta ja humalaa. Vuonna 1635 uudisasukkaat jo panivat omaa olutta. Paluuta ei ollut. 370 vuotta myöhemmin Tsekissä juotiin noin 160 litraa henkeä kohti vuodessa, ja Irlannissa, Saksassa, Australiassa ja Itävallassa vähän vähemmän. Oluesta on tullut suurempaa liiketoimintaa kuin Hildegard Bingeniläinen olisi osannut kuvitellakaan.

Välimeren aluetta on vaikea kuvitella ilman viikunoita, viiniköynnöksiä, sitrushedelmiä ja oliiveja. Oliivi (Olea europaea) on näistä nuorin viljelyskasvi, niitä alettiin viljellä vasta ehkä runsaat 5000 vuotta sitten. Tarun mukaan jumalatar Athene, Zeuksen tytär, antoi oliivin ateenalaisille. Hän loi Akropoliille oliivipuun, josta tuli monien jälkeläisten esi-isä. Tämän lahjan vuoksi ateenalaiset katsoivat olevansa ikuisessa kiitollisuudenvelassa Athenelle. Oliivista tuli nopeasti tärkeä aine Ateenan kaupunkivaltiossa, josta ovat kotoisin myös demokratia, olympialaiset ja esim. länsimainen taidekäsitys.

Oliivipuun oksa on ollut rauhan symboli Raamatun tarinoista (kun Nooa lähetti arkista toisen kyyhkysen, se palasi oliivipuun oksa nokassaan) Yhdysvaltojen vallankumoukseen (siirtokuntien kongressi allekirjoitti oliivinoksa-anomuksen estääkseen täysmittaisen sodan Britanniaa vastaan). Yhdistyneiden kansakuntien lippu (”päätehtävänä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen”) kuvaa maapalloa pohjoisnavalta nähtynä ja oliivipuun oksien ympäröimänä.

Kasvit, muutkin kuin nämä Bill Lawsin listaamat 50 eksemplaaria, ovat asuttaneet maapalloa noin 470 vuotta, kun taas ihmisen aikajana on kovin lyhyt. Kasvit ovat muuttaneet maapallon historiaa, ja ne ovat edelleen ratkaisevassa asemassa. Meidän tulisi enemmän ajatella, kuinka kohtelemme kasvejamme ja samalla maapalloa. Kasvien tuhoamisesta koituvat seuraamukset ja vaarat voivat muuttaa historia kulun peruuttamattomasti.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kasvit, kasvien historia ja kulttuurihistoria kiinnostavat. Suosittelen kirjaa myös kevään valmistuville ja äitienpäivän lahjakirjaksi.

Kuvat blogissa: Anu Seppäläinen

Puutarhan Kevät -messut sytytti taas puutarhakuumeen

Turussa joka toinen vuosi järjestettävät Puutarhan Kevät -messut ovat oikeasti lähtölaukaus ainakin Lounais-Suomen viherpeukaloille. Se kutkutus, mikä peukkujen hangassa on tuntunut jo jonkun aikaa, saa kaikki sormet sätkimään viimeistään kun pääsee Messukeskukseen sisään ja aistii: haistaa, kuulee ja maistaa tämän tapahtuman. Sain sentään nukuttua messujen avajaista edeltävänä yönä, mutta kyllä jo aikaisin aamulla suhattiin Anu-kuvaajan kanssa Turun Artukaisiin. Ja sitten päähallissa jo sai päästää koko patoutuneen viherhulluuden valloilleen.

 Eksotiikkaa: chilen araucaria

 Vuosi vuodelta Puutarhan Kevät yllättää kävijät jo pelkällä yleiskoristelullaan. Päähallin katseet vangitseva kymmeniä metrejä korkeaan kukkatorniin oli käytetty tuhansia viherkasveja; kahdelta seinämältään torni oli viherkasvien peitossa ja kaksi seinää oli vesiputousta. Asuntoinfoonkin pihasuunnittelusta kertonut hortonomi Marianne Blom-Salola oli yksi ihanuuden suunnittelijoista ja toteuttajista. Kasvi-vesitorni oli pystytetty kukkulalle, jota puolestaan kattoi kukkivat sipulikasvit: hyasintit, krookukset, pikkutulppaanit ja jonka vihreinä vyöhykkeinä kiemurteli lehtisalaatti- ja persiljakiehkurat. Kukkulan sivuilla solisi, lirisi ja lorisi parisenkymmentä erilaista vesiaihetta – kuten sanoin, nautintoa kaikille aisteille. Tämän vuoden messujen teema oli Vesi puutarhassa, mutta se ei kyllä paljon muuten kuin tässä rakennelmassa näkynyt.

  Juuri huhtikuussa kukkivat Japanissa nämä kirsikat.

Messuthan tarjosivat muutakin kuin silmänruokaa, mutta nyt tyydyin vain keräämään aistinautintojen lisäksi tietoa. Anu-raukalla on oma iso piha, mutta pää pyörryksissä jakelin hänelle vaan pyyntöjä ”kuvaa toi ihanuus”, ”saaks tosta kasvista sellasen kasvokuvan?”jne, että ei tainnut rassukka enää jaksaa hankintoja tehdä. Paljon kävijät kuitenkin kantoivat ulos kasvavaa kauneutta ja niihin liittyviä tarvikkeita. Hauskaa oli huomata, että messukeskukseen muutamat innokkaat tulivat myös oma puunoksa kainalossa. Messuilla oli nimittäin tarjolla varttamista. Näin vaikkapa vanhan lempiomenapuun sai muutamalla eurolla uuteen iskuun ammattilaisen käsittelyssä.

Viherkasvien lehtien muodoilla ja värityksillä voi leikkiä.

Ohjelmasisältöä luentoineen, vinkkeineen, näytöksineen riitti neljälle päivälle. Meille nyt riitti yksi, supertehokas päivä. Yksi mielenkiinoisimmista aiheista oli Slow Gardening – näin vältät stressin puutarhan hoidossa. Ja aivan varmasti omilla aiheillaan itseoikeutettuna luennoitsijana hääri armoitettu puutarha-alan tietoviisas emeritus ylipuutarhuri Arno Kasvi. Huomasin, että lapsille oli järjestetty viikonloppuna oma kukkasidontakilpailu, samoin upeata silmänruokaa ja uskomattomia ideoita sai floristimestareiden kukkasidontanäytöksistä. Omat, olkoon nyt sitten vaikka kuinka vihertävät, sormeni eivät kyllä moisiin kykene! Ötökkäsafarikin jäi minulta tänä vuonna väliin, mutta suosittelen kaikille puutarhaansa rakastaville paljon perhosia ja hyödyllisiä ötököitä puiden oksille lepattelemaan ja möyrimään. Ötökät ovat hyödyllisiä, tietää jo Nalle Puhin puutarhuri-kaveri Kanikin.

 Aromikasta naposteltavaa.

Uutuustuotteista bongasin mm. idean pihakutsukonseptista, jossa puutarhaa voi käydä vaikka omassa kodissa. Tästä lisää sivuillamme www.asuntoinfo.fi. Laadin sinne tietoiskutyyppiset uutiset myös muutamasta muusta uutuudesta. Käy kurkistamassa! Yhtä aikaa puutarhamessujen – jotka olivat jo 30. Turussa järjestetyt – kanssa oli messukeskuksessa ensimmäistä kertaa kokonaisuus nimeltään Perinnekoti 2012, joka esitteli korjaus- ja perinnerakentamista. Tästä aiheesta tulee vielä oma blogijuttunsa. Anun kuvat puhukoot puolestaan!

 

 Vesi pulppuaa kivestä.

 Niin ajankohtaista.

  Harvemmin nähty keijunlilja sopii myös kesällä ulos.

 Koko majesteetillinen komeus.

ViherSirkka esittäytyy

Moron Paraisten aamusta! Istun työpöytäni ääressä ja seuraan kuinka jäät vauhdilla sulavat Kalkkisataman rannasta. Se tarkoittaa kevättä ja sitten kesää....ja ne puolestaan saavat minun, kuten tuhansien muidenkin viherpeukaloiden olon levottomaksi ja aiheuttavat sen sietämättömän kutinan sormissa. Kaikesta tuosta edellämainitusta voi päätellä, että tekstiä kirjoittaa kasveihin ja niiden maailmaan hurahtanut toimittaja, siis minä Sirkka Koivunen, ViherSirkka, joka toimittaa Asuntoinfon viherosuutta täältä Länsirannikolta.

 

 Matkoilla kuvaan aina kasveja, kauneutta.

Koulutustaustaani ei kuulu virallista viheralan tutkintoa; mutta reilut kymmenen vuotta Turun Vihermaailman projektipäällikkönä vastaa kyllä jo jonkinlaista perustutkintoa. Pääsin kertomaan usein vieraileville ryhmille erilaisista suuren puutarhakeskuksen kasveista: yleisesti ja erilailla ryhmiteltyinä, sekä kausittain.Taustatidon sain kirjoista ja osaavilta puutarhuri-kollegoilta. Työ opettaa tekijäänsä, ja koska olen aina, koko ikäni, ollut kiihkeän utelias kaikesta kasvavasta, on sitä erilaista tietoa ja osaamista karttunut korvien väliin.

 ..ja mielenkiintoista kasvutapaa

Blogin aloittaminen näin keväällä on ainakin laiselleni viherotukselle erinomaisen miellyttävää. Tässähän voidaan yhdessä seurata kevään ja kesän edistymistä luonnossa, useimmiten kasvien kautta. Kannattaa nyt muistaa ottaa aina kamera mukaan ja yrittää fotailla tuttuja ja tuntemattomia kasvikaunokaisia. Hoituvat ne kävelylenkitkin sitten mielekkäämmin. Viime keväänä esimerkiksi löysin sinisen valkovuokon koiralenkillä, nyt se on kameran kanssa löydettävä uudelleen. Odotan, kun koira, espanjanvesikoira Gonza saapuu personal trainerikseni, niin se sininen valkovuokko kyllä köytyy.

Kuin Liisa ihmemaassa

Viherhulluuden lisäksi minua vaivaa myös koirakuume ja paha mummotauti. Jälkikasvustani jo tyttärentytär on vihkiytynyt kuusivuotiaan innokkuudella kasvien maailmaan. Hänen seurassaan hyvinkin tutuksi on tullut Turun Ruissalon kasvitieteellinen puutarha. Lasten kanssa sukeltaminen kasvien maailmaan on hauskaa; lapsethan elävät koko ajan vähän kuin Liisat Ihmemaassa.

Voitaisiinhan me tämän blogin puitteissa ilmoitella kuvien kera löytämistämme varhaisista tai erikoisista kasvilöydöistämme, vai mitä? Mulla on tällä viikolla vielä edessä tete-narsissien istutus parvekelaatikoihin. Eilen otin gallunat ja havut pois. Nyt tuuli ja aurinko edesauttavat paraistelaisittain betonisten laatikoiden mullan kuivumista. Narsisseja ei voi istuttaa liian märkään multaan. Mitä sinä teet parvekkeella tai ruukussa kukintansa loppuun saaneille sipulikukille? Kuivatatko niitä lisää, vai laitatko ne heti maahan? Kokemukset kiinnostaisivat! 

Palaillaan kevään mittaan, ViherSirkka