Kesälukemistoa ja loman odottelua

Toukokuun vedellessä viimeisiään alkaa ihmisillä olla kesälomakuviot mielessä. Osa ystävistäni on jo aloittanut loman vieton, mutta itse lomailen vasta heinäkuussa. Mikään ei kuitenkaan estä tutustumasta lomalukemistoon jo nyt, jos sillä saisi hiukan jo näin etukäteen lomafiiliksestä kiinni.

Jokin aika sitten katsoimme poikaystäväni kanssa Pussikaljaelokuvan. Asia on sinäänsä mainitsemisen arvoinen, sillä emme ikinä katso kotimaisia elokuvia, suurin osa niistä on vain yksinkertaisesti masentavia. Tämä oli kuitenkin poikkeus joka vahvisti säännön koska hihittelin elokuvalle ja sen kepeydelle koko ajan. Sain myöhemmin kuulla, että ystävieni mielestä se ei ollut ihan yhtä viihdyttävä, mutta väliäkös tuolla. Tämä elokuvaelämys oli siinäkin mielessä poikkeava, etten ollut etukäteen lukenut kirjaa johon se perustuu. Rakastan kirjallisuutta ja luen kirjoja todella paljon, joten yleensä olen lukenut kirjat jo kauan aikaa ennen, kuin niistä tulee elokuva.

Pussikaljaromaani ilmestyi työpöydälleni ehkä puolitoista viikkoa elokuva-illan jälkeen. Pyörittelin sitä hetken käsissäni ja mietin, että noinkohan siinä on oikeasti sitä samaa fiilistä, kuin elokuvassa oli. Vein kirjan kotiin ja se odotteli pari iltaa sänkyni vieressä, ennenkuin tartuin siihen lukeakseni. Ja onneksi tartuin! Kirjan fiilis oli hersyvä, kerrontatapa pitkästä aikaa raikkaan erilainen ja se sai minut palavasti kaipaamaan nuoruuteni kesiä Turun Puolalanmäellä ja Vartiovuorenmäellä. Sillä vaikka kirja ja elokuva sijoittuvatkin Kallioon, on se puistofiilis sama kaupungista riippumatta. Ja pakko mainita, että Majuri, hahmo kirjasta ja elokuvasta sai sydämeni sulamaan olemalla vain niin surkean suloinen.

Heinäkuussa voittekin lähteä bongailemaan minua Kallion puistoista. Luultavasti minulla on mukanani piknik-eväät, Pussikaljaromaani, korvissani soi musiikki nappikuulokkeista, silmiäni suojaavat aurinkolasit ja nenäni on palanut. Jos näet minut, tule moikkaaman ja tuo mukanasi nopat, sillä mitäpä muuta Kalliossa voisi tehdä, kuin heittää noppaa? Jos sinä tuot nopat, lupaan tarjota sinulle mansikoita.

Vihersirkka Vegestaniassa

Vegestan on kasvissyöjien unelmien ja makujen maa. Se ammentaa kasvisruokaperinteensä ja reseptinsä itäisen Välimeren ja Arabian niemimaan laajalta alueelta. Vuosituhansien aikana Lähi-idän keittiöstä on kehittynyt omanlaisensa, ja kasvisruokailijoille alue on oikea runsaauden sarvi.

Pidän hyvin paljon kasvisruoasta, kokkaan sitä mielelläni ja yhtä mielelläni innostun kokeilemaan eksoottisiakin ruokalajeja. Kustannusosakeyhtiö Moreenin tänä vuonna julkaisema teos Vegestan – kasvisruokaa Lähi-idästä sai minut oitis taarttumaan tähän kirjaan. 272-sivuisen kirjan on kirjoittanut englantilainen Sally Butcher, joka on itse elänyt vuosia Iranissa ja tuntee Lähi-idän keittiön. Useissa ruokaohjeissa mainitaankin iranilaisen anopin tapa käsitellä raaka-aineita. Nyttemmin Englannissa asuva Butcher pääsee ilmeisestikin kasvisten valinnassa helpommalla kuin me täällä. Ainakaan Paraisilta – tuskin edes Turusta – saa tuoreita taateleita, okraa tai sitten taaroa.

Eiköhän sitä pärjää ruoanlaitossa ilman tuoreita taateleitakin. Kirjan reseptit ovat hyvin sovellettavissa, jos joku tietty raaka-aine puuttuu. Vegestania-teoksen sisällys on jaettu ruokalajien mukaan: leivät ja leivonnaiset, yrtit ja salaatit, kananmuna ja maitotuotteet, keitot, pavut ja linssit, riisi ja viljat, kasvikset, hedelmät, tahnat, pikkelssit ja hillot aina jälkiruokiin asti. Lähi-idän ruokavalio perustuu paljon erilaisten hyvin proteiinipitoisten papukasvien, riisin, tattarin, kuskusin, koisokasvien (munakoiso, tomaatti, chilit) ja kananmunien varaan. Liha on ollut harvinaista herkkua ja kala yleisempää vain aivan rannikon asukkaille.

Kasvisten käyttö ei ole outoa suomalaisillekaan, mutta aikaisemmin ne on käsitelty aivan liian kypsiksi tai liian monimutkaisin menetelmin. Näin hyvät maut on saatu häviämään. Kirjankin mukaan yksinkertaiset ja aidot maut ovat parhaita. Butcher muistelee: ”En unohda sitä päivää kun iranilainen anoppini antoi käteeni muutaman parsakaalin varren. Olin aikeissa nakata varret roskikseen, niin kuin meillä on tapana tehdä, kun hän huomautti, että olin heittämässä pois parhaimmat palat parsakaalista. Hän kuori yhden varren, niin että valkea ydin paljastui, sirotteli päälle hieman suolaa ja ojensi sen minulle. Mmm, se riitti vakuuttamaan minut.”

Kokkasin ystäville Lähi-idän menun, johon kuului vähän enemmän kuin persialaisen filosofin Khaijamin resepti onnelliseen maalaaiselämään: Kannu viiniä, pala leipää ja sinä. Leipä oli Eliopittaa, oliivileipää, joka on äärimmäisen helppo valmistaa raaka-ineista, jotka löytyvät koti-marketin hyllyiltä. Leivän kera oli Must-el-Laboota, eli punajuurijogurttia - fantastisen väristä! Pääruoan valitsin ihan nimen perusteella: Imam Biyaldi, eli pyörtynyt imaami. Tämän turkkilaista perua olevan ruoan pääraaka-aine on munakoiso. Kukaan ei meillä pyörtynyt, mutta ateriaa kyllä ylistettiin! Kokonaisuuden kruunasi pinkein ruusunlehdin koristeltu granaattiomenaunelma. Aterian valmistus ei ollut sen työläämpää kuin aterian valmistus yleensäkään. Ainoastaan yhden raaka-aineen vaihdoin. Se oli pekmez-siirappi, jonka korvasi hyvin sitruunan mehu.

Pitkin kirjaa Butcher kertoo Lähi-idän kansanperinteeseen kuuluvia anekdootteja eri ruoka-aineista. Saamme lukea taas yhden muunnelman siitä, miksi kaikkia kananmunia ei pidä laittaa samaan koriin; miten munakoiso sai keijukaismaisen lakkinsa; mikä on onnistuneen kuskusin salaisuus ja miksi ruusuvettä pitää aina olla kaapissa. Vegestaniaa lukee kuin tuhannen ja yhden yön tarinoita ja siinä sivussa saa kunnollista oppia kasvisten, viljan, papujen, pähkinöiden, hedelmien, jogurtin ja yrttien sekä mausteiden käytöstä vähän erilaisessa ruokavaliossa. Tämä ruokavalio on taatusti terveellinen, eikä ruoanlaittoon hupene hirveästi aikaa.

Kuten Butcherkin myöntää, en itsekään ole mikään puhdasoppinen kasvissyöjä. Saaristossa puoli vuotta elänyt lammas on herkkuni numero yksi, ja joskus on saatava raakalihapihvi. Mutta voin myös vilpittömästi sanoa, että kalan ohella suosin kasviksia. Ilmiö taitaa olla hyvin yleinen. Syitä siihen ei nyt kannata pohdiskella, jokaisella on omat eettiset valintansa. Yleisesti korostetaan kotimaisuutta ruoan raaka-aineena, mikä onkin aivan kohdallaan. Onneksi puhtaista, maukkaista ja ravinteikkaista kasviksistamme löytyy myös mahdollisuuksia kokeilla eksoottisimpiakin variaatioita. Mausteita ja muita tykötarpeita vegestanialaiseen ateriaan voi ostaa etnisitä liikkeistä.

Vielä yksi, huomioitava ominaisuus on Vegestanian maiden ruokakulttuurissa. Ateria pyritään kokoamaan tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Ainekset valitaan niin, että ne täydentävät toisiaan, jotta ruoka olisi hyvää niin keholle kuin makuhermoillekin. Tasapainon periaatteen vuoksi suolaisiin ruokiin lisätään usein hedelmiä: kokki etsii makean ja happamen mauista vastapainoa suolaisille ja kitkerille mauille, ja tästä syntyy yllättävän herkullisia ruokia. Joten ennakkoluulot romukoppaan ja reippaasti kokeilemaan vegestanialaisia ruokia. Suosittelen lämpimästi – ruusuvedellä ripoteltuna!

Vuoreksen viimeinen rypistys

Empatia on pahasta. Ainakin jos sattuu näinä aikoina käymään asuntomessualueella Vuoreksessa. Messujen alkuun on alle kaksi kuukautta, ja kierreltyäni hetken asuntomessujen kaduilla ja kujilla alkoivat tutut tuntemukset oman rakennusprojektin ajoilta palata... Kaikki järkevä ajatustoiminta hukkui silmien kautta tajuntaan tunkevan loputtoman keskeneräisyyden alle, tuntui kuin rinnan päälle olisi kasattu sementtisäkkejä ja mieli häilyi paon mahdollisuuden kaventuessa paniikin ja lamaantumisen rajamailla. Koko olemus on pahasti maitohapoilla, ja pitäisi ryhtyä viimeiseen rypistykseen.

Vaan kyllä se kai siitä. Onhan näitä nähty, messujen syntyjä, sama sählinki aina. Kesä- ja heinäkuun aikana Vuoreksessa tehdään pitkiä iltoja ja pieniä ihmeitä, ja avajaispäivänä kaikki on jälleen kerran hyvin kunhan et katso maton alle etkä kurkkaa nurkan taa. 13.7. asetetaan tarjolle taas pintakiiltävä Osuuskunta Suomen Asuntomessut -tuote. Ja koska messujen sijainti on tänä vuonna varsin keskeinen, kiittää suomen kansa virtaamalla paikalle sankoin joukoin ällistelemään rakentamisen uusia tuulia. Hetkinen... joku ei nyt täsmää...

Uusia tuulia saa todennäköisesti nimittäin hieman hakea. Vai kuulostavatko ”energiatehokas rakentaminen” tai ”uuden teknologian hyödyntäminen” tuoreilta ja raikkailta asumisen ja rakentamisen teemoilta? En tarkoita etteivätkö nuo olisi ajankohtaisia tai tärkeitä asioita, mutta on kyllä laiskaa ottaa messujen teemaksi tuollaisia itsestäänselvyyksiä. Uutta kaipaava messukävijä saa siis kaivaa ahaa-elämyksensä virallisten teemojen ulkopuolelta, ja tähän asuntomessujen kaupallisuuden suuntaan jo vuosia vahvasti nojannut ”jokaiselle jotakin” tarjonta antanee kyllä verrattomat mahdollisuudet...

Virallisten teemojen velttouden ja koko messutouhun kaupallisuuden vastapainoksi haluaisinkin julistaa messuille varjoteeman: asumisen ja rakentamisen kriittinen tarkastelu. Ei pelkästään siksi että erityisesti tulevat asuntomessut tätä tarvitsisivat, vaan siksi, että suomalainen asuminen ja rakentaminen vaatii tätä kehittyäkseen. Asuntomessut sopivat kriittisen mielen kehittämiseen monipuolisuudessaan ja kirjavuudessaan verrattoman hyvin. Katso maton alle ja nurkan taakse. Katso pintaa syvemmälle ja pidemmälle. Lue esitteiden rivien välit ja kuuntele mitä esittelijä ei sano. Yritä tarkastella messuille rakennettuja taloja ja koteja muutenkin kuin omasta näkökulmastasi (empaattiseksi asti ei kuitenkaan tarvitse äityä). Tästä aiheesta lisää tulevan Asuntoinfo -lehden puolella.

Ortotopologian perusteet

Tuntuuko sinusta koskaan että kukaan ei ymmärrä sinua? Varmasti, ainakin teini-ikäisenä tuntui. Entä joudutko koskaan keskusteluun jossa heti ensimmäisten lauseiden jälkeen putoat kärryiltä ja jäät suu auki katsomaan kun toinen osapuoli paasaa jäniksen kokoinen vaahtopallo suupielessään jostain jota et ymmärrä, vaikka yhdessätuumin vasta hetki sitten aloititte jutustelun teille molemmille ehkä tärkeästäkin aiheesta.

Koska meitä ei teininä ymmärretty, nyt vanhemmiten meidän pitää kostoksi ymmärtää kaikki. Kaikki mitä emme heti ymmärrä, pitää meille selittää. Uudelleen ja uudelleen kunnes sen ymmärrämme. Emme voi suvaita sitä että kaikesta ei löydy ”sitä jujua”, jotain ymmärrettävää pohjaa jonka päälle se on rakennettu. Erityisen rasittavaksi tämän paluun lapsuuden kyselyikään tekee se, että se ei päde niihin asioihin jotka miellyttävät meitä suuresti. Suudelman jälkeen ei kysytä miksi tuo oli niin ihanaa, historiallisten kaupunkien kapeita katuja mittaillessa ei vaadita selitystä sille miksi tämä on tehty tällaiseksi. Jos perhonen laskeutuu olkapäällesi, et tenttaa siltä miksi tuon teit.

Mutta kaikki erikoinen tai muuten omaan makuumme sopimaton... Otetaan nyt vaikka Merikeskus Vellamo (tiedän, ei mitenkään ajankohtainen esimerkki, mutta verrattoman sopiva muutoin, odottakaapa vain). Koska rakennus ei itse voi määritellä itseään, joku on kysynyt miksi se on tuollainen. ”...rakennuksen hahmon lähtökohtana oli mielikuva meren liikkeestä ja julkisivujen ulkonäkö pohjautui ajatukseen merenpinnan kimalluksesta” kuuluu virallinen selitys. Höpöhöpö. Olen katsellut merta rannalta, laiturilta, purje- ja moottoriveneestä, laivalta, lentokoneesta ja satelliittikuvasta. Olen nähnyt sen alta ja päältä, kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina, valveilla ja unissa, eikä se koskaan ole ollut tuon näköinen, edes mielikuvana.

Joku kysyi, ja jonkun oli pakko selittää. Vain harvoilla meistä on pokeria sanoa ”siitä nyt vain tuli tuollainen”. Kaikelle ei aina ole selitystä ja kaikissa ammattikunnissa löytyy aina niitä, jotka ovat valmiita selittämään mitä vain. Tilaisuus tekee varkaan. Oman taiteen-, tai oikeastaan tieteenlajinsa selittämisestä teki äskettäin kansien väliin asti päätynyt Aapo Heikkilä, maailman ainoa Ortotopologian dosentti. Hänellä oli niin kova tarve selittää, että selittämään päästäkseen hän kehitti aivan oman tieteenalan.

Arkkitehtuuri on hyvin usein inspiraatioon ja oivallukseen perustuvaa. Aina ei sen luoja itsekään tiedä miksi lopputulos on sellainen kuin se on. Arkkitehtuurin selittämisessä liikutaan samoilla vesillä ortotopologian kanssa: yhtä hyvin kuin totta, kaikki tai mikä vain voi olla valetakin. Voit siis aivan hyvin pitää tai olla pitämättä jostain arkkitehtonisesta luomuksesta vaikket sitä ymmärtäisikään. Ole hyvä ja anteeksi.

Lopuksi kerron ilman ammattisanastollista kikkailua ja korkealentoista maalailua vastauksen maallikkoarkkitehtoniseen peruskysymykseen jota usein tarjotaan keskustelunaloitukseksi koulutukseni paljastuttua: ”Miksi uudet talot ovat niin rumia ja vanhat kauniita?” Niin. Tosiaan. Miksi ihmeessä? Ensinnäkin siksi että ennenkin tehtiin paljon rumia taloja, mutta ne kävivät niin pahasti entisten ihmisten silmiin että ne purettiin pois: vertailu on epäreilu koska se tehdään vanhoista kauneimpien ja kaikkien uusien talojen välillä. Toiseksi, eivät kaikki nykyisistä taloista rumia ole. Kysymys esittää väitteen joka ei ole tosi.

Nokkosista, muurahaisista ja muista mukavista ilmiöistä

Lämpöasteita on nyt meillä läntisellä rannikolla mittarin mukaan 13, aurinko leikkii meren laineilla ja muutaman metrin sekunnissa puhaltava tuuli tuo koivun siitepölyä keltaisina lehahduksina parvekkeelle. Tein päätöksen salamana: nyt on oikea aika lähteä keräämään kevään ensimmäiset nokkoset. Varustautuneena kumisaappailla (ikuinen käärmekammo), vanhoilla nahkahansikkailla, saksilla, muovipussilla ja kameralla suunnistin omaan nokkospaikkaani. Toisilla on omat mansikkapaikat, mutta mulla on nokkospaikka. Alue on suhteellisen kaukana ajoteistä, joten sinne ei päästöjä ole kerääntynyt ylenmäärin. Nokkonen on urbaani kasvi, joka viihtyy asutuksen lähellä, niinpä olenkin mietiskellyt mitä asutusta paikallani on ennen ollut. Nokkosten lisäksi siellä on villiintyneitä syreenejä ja omenapuita, joitain suuria kiviä kivijalasta hautautuneena kasvustoon.

Keväinen puistikko on kauneimmillaan: lehtipuiden kukinnot tuoksuvat, jossain kurluttaa sepelkyyhky, koivut ovat piiloutumassa vihertäviin harsoihinsa. Ja siellä viimevuotisten varsiensa ja kulottuneet ruohon keskellä terhakat nokkosen taimet odottavat. Ne ovat juuri nyt parhaimmillaan poimittaviksi ja kuivattaviksi tai ryöpättäviksi pakastimeen. Toki nokkosia voi koko kasvukauden poimia ja käyttää ruokaan, mutta silloin on viisainta poimia vain ylempiä lehtiä. Nokkonen on kevään villivihannesten ykkönen. Se on hyvänmakuinen ravintoainepakkaus, joka on helppo tunnistaa ja jota on vaivatonta poimia. Se ei maksa kuin keräämisen vaivan. Nokkosta on perinteisesti käytetty rohtona ja ravintokasvina pinaatin tapaan. Vuosisatoja tämä polttava yrttimme on ollut lääke lähes joka lähtöön: sitä on käytetty paitsi keuhko-, vatsa- ja virtsavaivoihin sekä koiranpuremiin, mutta myös kunnon kohennukseen ja lemmenlääkkeeksi. Nokkosessa on pinaattiin verrattuna monin verroin enemmän ravintoaineita, se sisältää myös muita vitamiineja, erityisesti karoteeneja ja erilaisia kivennäis- ja hivenaineita. Nokkosten keitinvettä ei kannata heittää hukkaan. Sitä voi käyttää hyödyksi monella tavalla, esimerkiksi hiusten huuhteluun ja kasvien lannoitteena.

Pussillinen nokkosen versoja mukanani tallustelen ruksahtelevien kotiloiden päällä pois puiden varjosta. Kotilot eivät ole kenenkään viherpeukalon ystäviä, ne vandalisoivat vihannesmaat. Konsteja niiden hävittämiseen on lukemattomia. Itse olen joitain hävityskonsteja kirjannut Asuntoinfon numeroon 4/2011 artikkelissa Syystöihin käsiksi.

Lähellä käyn vielä bongaamassa sen sinisen valkovuokon, jolla on kyllä virallisempikin nimi, balkaninvuokko. Taitan muutamia kukkivien puiden oksia maljakkoon. Mieleeni juolahti ystävättäreni, jonka luona mökillä käväisin pari päivää sitten. Tuliaiseksi hän hän pyysi tekstiviestillä: MUURAHAISMYRKKYÄ!!! Muurahaiset ovat useille jokakeväisiä – ei toivottuja – vieraita sekä omakoti- ja rivitaloissa että kesäasunnoilla. Tänä keväänä nämä massamarssijat ovat olleet ruoan perässä liikkeellä entistä aikaisemmin. Ja kerran mieluisan elinympäristön löytäneet muurahaiset ovat todella paikkauskollisia vuodesta toiseen. Hyvin varustetuissa puutarhamyymälöissä on erilaisia torjunta-aineita riesaksi äityvälle muurahaispopulaatille. Kotikonsteinkin voi muurahaisia yrittää torjua. Sisääntuloreittejä kannattaa tukkia erilaisin keinoi ja ruoka-aineet on syytä pitää tiiviissä säilytysrasioissa. Eri muurahaislajeille pätevät eri keinot. Esimerkiksi sokerimuurahaisia (niitä ihan pieniä mustia) varten on myynnissä hävityspakkauksia. Ennen sellaisen käyttämistä kannattaa pakettia hieman lämmittää, jotta sen sisällä oleva aine hieman lämpiää ja alkaa liikkua. Silloin se myös kiinnostaa muurahaisia enemmän. Kekomuurahaisia voi koittaa hävittää siten, että iskee kesällä rautakangen keon keskelle. Talvella kylmyys siirtyy kankea pitkin keon sydämeen, jolloin keon asukit todennäköisesti kuolevat kylmään.

Hus, pois noin kalman kalseat ajatukset. Katseeni osuu ujon kiurunkannuksen kurkistukseen vihreän keskeltä. Nyt on kevät, nyt nautitaan siitä ja sen antimista. Monet naapurit puuhastelevat pihoissaan. Omenapuut on leikattu, perennapenkit on siistitty ja siellä täällä sipulikukkien joukosta pilkistelee jo pionin ja särkyneen sydämen alkuja. Haravat suihkivat nurmikkoa siistittäessä; samalla kun viime syksyn viimeiset kuivat lehdet tulevat siivottua, saa nurmikko ilmastusta juurilleen. Pieni trekooli on käännetty siementen ja taimien istuttamista varten. Tuomessa ja terttuseljassa on jo nuput. Kevät on toivon ja uuden kasvun aikaa. Keittiössäni tuoksuu nokkosten nitriitti, se laimenee ryöpättäessä ja häviää viimeistään kun kasveista valmistetaan muhennosta tuoreiden ahvenfileiden seuraksi.

Vaatehuone -huone kuin putiikki

Vaatehuone, oma oikea huone vaatteille ja kengille on varmasti joka ikisen naisen unelma. Pohjaa tälle luovat esimerkiksi Sex and the city -leffat joissa Mister Big rakennutti Carrielle kenkähuoneen sekä lukemattomat walk in closetien kuvat netissä.

Mistä lähteä liikkeelle, kun alkaa rakentamaan omaa unelmien vaatehuonettaan? Valitse vaatehuoneen värit mahdollisimman neutraaleiksi jotta kengät ja vaatteet saavat ansaitsemansa huomion osakseen. Mieti miten haluat vaatehuoneen jakaa; järjestätkö vaatteet kenties värin mukaan, vai vaatekappaleittain (hameet, farkut, suorat housut, mekot jne jne) omille rekeilleen. Mitä kaikkea haluat ylipäätään vaatehuoneessa säilyttää? Kenkiä, vaatteita, koruja, asusteita, laukkuja.

Tangoilla järjestystä

Vaatehuonetta kannattaa lähteä miettimään ylhäältä alaspäin. Vaaterekit tai tangot ovat kätevä tapa saada vaatteet siististi esille. Niitä ei kuitenkaan kannata kiinnittää katonrajaan, sillä silloin vaatteita on käytännöllisesti mahdoton ottaa. Mieti yläkaappeja, tai jos kyseessä on pieni tila johon kaivataan ilmavuutta irtohyllyjen asentamista rekkien yläpuolelle. Näin voit varastoida vaatehuoneeseen myös muita (lakanat, pyyhkeet, juhlakoristeet jne) tavaroita joille ei välttämättä ole säilytystilaa. Matalille vaatteille, kuten neuleet, puolihameet yms ei tarvita kovin paljon pystysuunnassa roikkumatilaa joten voit parhaassa tapauksessa sijoittaa kaksi tankoa allekkain. Jos haluat kuitenkin ilmavuutta tilaan harkitse lipaston hankkimista tangon alle.

Enemmän pituussuunnassa tilaa tarvitsevien vaatteiden (mekot, housut, farkut) alle ei välttämättä kannata laittaa mitään, mutta mikäli tila sitä vaatii kannattaa niiden alle sijoittaa muutama tarkkaan harkittu kenkäpari. Mielellään tietenkin sellaiset parit joita käytät kyseisten vaatteiden kanssa.

Kaikki vaatteet eivät ole välttämättä sen näköisiä, että niitä haluaisi laittaa esille tangoille roikkumaan: esimerkiksi treenivaatteet ja kotivaatteet voi hyvin viikata lipaston laatikoihin piiloon.

Kengät hyllyyn

Kengät ovat jälleen oma juttunsa. Kenkähylly on mainio vaihtoehto jos omistat usemman parin kenkiä. Hyllyt kannattaa sijoittaa niin, että kenkien ja yläpuolella olevan hyllyn väliin jää hieman ilmaa ettei hyllystä tule tunkkainen. Kenkähyllyä käytettäessä kannattaa toki muistaa että kengät, siinä kuin koriste-esineetkin keräävät pölyä. Jos haluat säilyttää kenkäsi niiden laatikoissa kannattaa ne sijoittaa esimerkiksi yläkaappien tilalle irtohyllyille sen mukaan, kuinka vähän niitä tulee käytettyä. Juhlakengät voit esimerkiksi oikein hyvin laittaa ylähyllylle, mutta arkikorkokengät kannattaa jättää helposti jalkaan napattavaksi.

Ylellisyyttä

Pientä luksusta vaatehuoneeseen saat valitsemalla sinne pehmeän maton. Valitse kuitenkin sen verran ohut matto etteivät korkokenkien korot uppoa siihen, sillä se vaikuttaa vaatteiden ja kenkien sovittelua. Osa vaatehuoneesta voidaan esimerkiksi laatoittaa jolloin korkokenkien kokeilu on mahdollista sekä pehmeällä, että kovalla alustalla. Muuta tärkeää somistukseen liittyyvää on rahi jolle voit istahtaa kenkiä pukiessasi ja jolle voit vaikka kasata vaattet joita mieti osaksi illan asua.

Vaatehuoneen valaistuksen ei myöskään tarvitse olla tylsä. Mieti kaunista kristallikruunua kattovaloksi tai hauskoja spotteja kohdennettuna lempivaatteeseesi, tai kauneimpaan kenkäpariin. Hae ideoita sisustukseen pienistä vaatekaupoista ja katsele miten niissä on vaatteet ja kengät aseteltu herkullisesti esiin. Mikset voisi laittaa kotona vaatteita esille samalla tavalla?

Hauska yksityiskohta vaatehuoneessa on vaatetorso joka voi esitellä vierailijoille lempivaatteesi. Niitä saa esimerkiksi Lohikarilta.

Korut lipastoon

Lipastojen sijoittelussa kannattaa jälleen miettiä mitä niihin laittaa sisälle. Farkkujen ja housujen lähettyvillä olevassa lipastossa kannattaa säilyttää esimerkiksi vöitä joita tulee niiden kanssa useasti käytettyä. Puvut ja kravaatit on hyvä säilyttää samalla puolella vaatehuonetta.

Lipasto jossa on lasikansi on hauska vaihtoehto korujen säilytykseen. Myöskin ihan perinteinen lipasto käy siihen kuitenkin vallan mainiosti. Voit tuunata itse oman korulaatikon vaikka vanhasta viehelaatikosta maalaamalla ja koristelemalla. Mikäli suti ei pysy kädessä löytyy kaikista tavarataloista vaihtoehtoja rasioihin jotka sisältävät lokeroita. Voit asettaa sellaisen keskelle lipastoa jolloin lempikorusi ovat sekä suojassa, että esillä. Korunaulat ovat myös hauska vaihtoehto varsinkin pitkille kaulakoruille.

Ihmisen yhteys puihin

Daniel Butlerin teos Puun istuttamisen taito – Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille, Kustannusyhtiö Moreeni 2012, on pienikokoinen iso kirja. Kauniisti piirroksin kuvitettu opus on ylistys puille ja niiden istuttamiselle. Se antaa ohjeet, kuinka puita kasvatetaan ja hoidetaan, mutta kertoo lisäksi kiinnostavia seikkoja maailman tunnetuimpien puulajien symboliikasta ja niihin liitetyistä traditioista sekä rituaaleista.

Ihmissuku on aikojen alusta asti turvautunut puihin etsiessään suojaa, lämpöä ja hoivaa. Teknistyvässä ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa puiden kasvattaminen merkitsee mahdollisuutta palauttaa yhteys luontoon ja edistää sen hyvinvointia. Mainiossa ja viehättävässä pikkkukirjassaan Daniel Butler nivoo yhteen kulttuurisia, käytännönläheisiä ja kasvitieteellisiä syitä, jotka tekevät puista aina yhtä kiehtovia, ja selittää kuinka voisimme taas ottaa puut huomioon seremonioissa ja erityistilaisuuksissa. Oli sitten kysymys puun valitsemisesta lapsen syntymää juhlittaessa tai ilmastonmuutoksen torjumisessa, tämä kirja antaa omaperäisen ja valikoidun käsityksen puista ja niiden merkityksestä elämässämme.

Puun istuttamisen taito kertoo kuinka jo ennen kuin esivanhempamme alkoivat vaellella Afrikan tasangoilla Homo sapiensiksen elämä oli melkein yksinomaan puiden varassa: päiväsaikaan niistä sai ravinnon ja yöllä niiden oksat suojasivat saalistajilta. Omenat ja viikunat ovat vanhimpia viljelyskasveja; vuosisatojen mittaan puut olivat korvaamaton raaka-aineen lähde talojen, työkalujen ja esimerkiksi veneiden tekoon. Puut mainitaan myös vanhimmissa myyteissä ja kansantarinoissa, eri uskonnoissa on puilla ollut voimakas merkitys, esimerkiksi paratiisin omena- ja viikunapuut sekä useaan uskontoon kuuluva elämänpuu. Metsänhoidosta on ajan mittaan kasvanut elinkeino. Kauniita ja erikoislaatuisia puita alettiin 1800-luvulla etsiä eri puolilta maailmaa koristamaan kasvitieteellisä puutarhoja puistoja.

Sittemmin kiinnitettiin huomiota siihen, kuinka laajamittainen metsän tuhoutuminen vähentää luonnon monimuotoisuutta ja nyt pelätään ilmastonmuutosta. Tiedetään, että puut ovat ”maailman keuhkot” ja että tarvitsemme niitä voidaksemme elää ja hengittää. Butlerin kirja muistuttaa meitä monin tavoin huomioimaan puita. Eikä vähäisin niistä ole kehotus istuttamaan puu aina elämämme erilaisten merkittävien vaiheiden muistoksi: uuden syntymän, täysi-ikäistymisen, kihlauksen, avioliiton, vuosipäivän, eläkkeelle jäämisen ja muiston kunnioittamisen merkiksi.

”Jo puun istuttaminen tuo hyvää mieltä, mutta puun avustaminen sen eri elämänvaiheissa on vielä palkitsevampaa” neuvoo Butler ja selvittää siementen keräämisen ja istuttamisen kautta puun elämänvaiheet. Lopulta päädytään varttamisen ja kloonauksen kautta elävän lehtimajan tekemiseen. Anekdootteina mainitaan esimerkkejä maailman vanhimmista ja suurimmista puista. Opus on englantilaista alkuperää, ja sen huomaa valituista puulajikkeista. Mukana on oma koivummekin, mutta onhan aina hauskaa lukea apinanleipäpuusta, jota myös ylösalaisinpuuksi kutsutaan: ”Afrikkalaisen tarun mukaan maailmaa luotaessa jokainen eläin sai puun istutettavaksi, mutta ilkikurinen hyeena survaisi apinanleipäpuunsa maahan latva edellä.” Kirjan reilut 120 sivua ovat täynnä sekä faktaa että fiktiivisempiä juttuja paristakymmenestä puusta. Maailmaaparantaviin pohdintoihin on helppo yhtyä ja samalla toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän mainion pikkukirjan.