Jokin aika sitten katsoimme poikaystäväni kanssa Pussikaljaelokuvan. Asia on sinäänsä mainitsemisen arvoinen, sillä emme ikinä katso kotimaisia elokuvia, suurin osa niistä on vain yksinkertaisesti masentavia. Tämä oli kuitenkin poikkeus joka vahvisti säännön koska hihittelin elokuvalle ja sen kepeydelle koko ajan. Sain myöhemmin kuulla, että ystävieni mielestä se ei ollut ihan yhtä viihdyttävä, mutta väliäkös tuolla. Tämä elokuvaelämys oli siinäkin mielessä poikkeava, etten ollut etukäteen lukenut kirjaa johon se perustuu. Rakastan kirjallisuutta ja luen kirjoja todella paljon, joten yleensä olen lukenut kirjat jo kauan aikaa ennen, kuin niistä tulee elokuva.
Pussikaljaromaani ilmestyi työpöydälleni ehkä puolitoista viikkoa elokuva-illan jälkeen. Pyörittelin sitä hetken käsissäni ja mietin, että noinkohan siinä on oikeasti sitä samaa fiilistä, kuin elokuvassa oli. Vein kirjan kotiin ja se odotteli pari iltaa sänkyni vieressä, ennenkuin tartuin siihen lukeakseni. Ja onneksi tartuin! Kirjan fiilis oli hersyvä, kerrontatapa pitkästä aikaa raikkaan erilainen ja se sai minut palavasti kaipaamaan nuoruuteni kesiä Turun Puolalanmäellä ja Vartiovuorenmäellä. Sillä vaikka kirja ja elokuva sijoittuvatkin Kallioon, on se puistofiilis sama kaupungista riippumatta. Ja pakko mainita, että Majuri, hahmo kirjasta ja elokuvasta sai sydämeni sulamaan olemalla vain niin surkean suloinen.
Heinäkuussa voittekin lähteä bongailemaan minua Kallion puistoista. Luultavasti minulla on mukanani piknik-eväät, Pussikaljaromaani, korvissani soi musiikki nappikuulokkeista, silmiäni suojaavat aurinkolasit ja nenäni on palanut. Jos näet minut, tule moikkaaman ja tuo mukanasi nopat, sillä mitäpä muuta Kalliossa voisi tehdä, kuin heittää noppaa? Jos sinä tuot nopat, lupaan tarjota sinulle mansikoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti