Vihersirkka ja muutama 50 kasvista, jotka muuttivat maailmaa

Kun kerran kasvit ovat minulle lähes ainoa intohimon kohde (jos ei lasketa mukaan lapsenlapsia, koiria, lampaanlihaa, punaviiniä, Miles Davisin jazzia, keväistä saaristoa jne) niin ei varmaan ole erikoista sekään, että kulutan aikaani paljon juuri kasveista kertovien kirjojen parissa. Niitä ei ahmita, kuten dekkareita sängyssä illan tullen, vaan niitä luetaan, lukutuolissa ja oikeassa valossa.

Kevättalvella Kustannusosakeyhtiö Moreeni ilahdutti viehättävällä laitoksella: Daniel Bill Laws: 50 kasvia jotka muuttivat maailmaa. Kovakantinen opus, jossa reilut 200 sivua tekstiä.

Tukeva tutustumismatka 50 kasviin alkaa sisällysluettelolla, joka kattaa kuvattavat kasvit, myös tieteellisine nimineen. Jos kerran teoksen nimi kertoo kasveista, jotka ovat muuttaneet maailmaa, on helppo bongata nimistä mm. tutut: tee, hamppu, kookos, appelsiini, tupakka, kahvi, sokeriruoko ja maissi. Nehän ovat tuttuja tuontihyödykkeitä siirtomaista. Jokainen esitellyistä kasveista kerrotaan historianomaisesti ja aikansa kulttuuriin sidottuna. Poissa on oikeastaan linnémäinen botaniikka (vastapuikeat lehdet jne). Mukana on vanhoja piirros- ja valokuvia; teksti on helppolukuista ja vie mukanaan. Hakemisto on selkeä ja kirjallisuusluettelo kohtalainen. Varteenotettava pikku tietokirja.

Jo johdanto puhuu asiaa: kasvit ovat merkittävästi muovanneet historiaamme. Niiden hengitys mahdollistaa elämän maapallolla, koska ne imevät itseensä hiilidioksiidia ja tuottavat happea. Kasvit ovat jopa raivanneet meille tietä kehittäessään yhteyttämisen jonkinlaisen esihistoriallisen ilmastokatastrofin jälkeen ja avatessaan DNA-portit meidänkaltaistemme maaeläjien evoluutiolle. Olemme aina saaneet kasveista polttoainetta, ravintoa, suojaa ja lääkkeitä; ne ovat innoittaneet meitä rakentamaan kasvitieteellisiä puutarhoja, vierailemaan niissä ja kuluttamaan omaisuuksia omien kasvipalstojemme viljelemiseen. Olemme myös vahingoittaneet itseämme kasvien antimilla syömällä liikaa sokeria, käyttämällä huumeita ja juomalla mielettömästi alkoholia.

En malta olla poimimasta kirjan kasveista muutamaa anekdoottia. Valinta on tosiaankin vaikeata: sormi vaan kirjan sivujen väliin...Tiedän, että tulen näitä kasvitarinoita siteeraamaan jatkossakin. Nehän keventävät muuten niin hoito-ohjeita täynnä olevaa tekstiä.

Mihin puutarhuri joutuisikaan ilman kaalimatoa? Keltit kasvattivat lehtikaalia (Brassica oleracea) puutarhoissaan jo 2 500 vuotta sitten, ja sitä ovat suosineet lukemattomat vihannesviljelijöiden sukupolvet Rooman keisarista Diocletianuksesta Yhdysvaltojen First ladyyn Michelle Obamaan saakka. Kaalista on myös saanut alkunsa säilykeruokien vallankumous ja sattumalta Kanadassa keksittiin kaalin pakastaminen, mistä tuli suuri sensaatio Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Roomalaisilta on myös peräisin sana vegetaarinen, jonka kantasana vegere tarkoittaa kasvamista, elähdyttämistä tai virkistämistä. Kaali totisesti täytti nämä ehdot, sillä kourallisesta vähäpätöisennäköisiä mustia siemeniä voi kasvaa pellollinen hyvin ravintorikkaita, säilyviä ja syömäkelpoisia jättiläisiä. Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikaan kotirintamat elivät kaalin voimalla, kerrotaanpa sotilaidenkin toipuneen viheannestarhan hoitamisella rintaman kauhuista. Englannin kuningas Yrjö V tähtäsi ensimmäisen maailmansodan aikana määrään eikä kokoon käskiessään poistaa kukat Buckinghamin palatsin edessä olevista kukkapenkeistä ja istuttaa niihin kaalia ja perunaa. Asiaan vaikutti valtionhallinnon iskulause: ”Jokainen on ouutarhuri!”

Humulus lupulus on hauska nimi kannabiksen lähisukulaiselle, joka nousee keväisin voimaa uhkuen maan alta ja kiipeää mitä tahansa löytämäänsä tukea pitkin. Humala on kaksikotinen kasvi, jossa on naaras- ja urospuolisia yksilöitä. Naaraskasvi tuottaa myskintuoksuisisa, hartsipitoisia pieniä kukkasia, jotka korjataan,kuivataan ja viedään olutpanimoon. Humala lisätään olueen käymisen viimeisessä vaiheessa antamaan makua. Sitä käytetään myös alkuvaiheissa, jolloin kasvin luonnolliset humulonit muuttuvat isohumuloneiksi, jotka steriloivat oluen ja antavat sille omaleimaisen, kitkerän maun. Jo 1150-luvulla abbedissa Hildegard Bingeniläinen kirjoitti teoksessaan Physica Sacra: ”Humalasta: kitkeryydellään se hidastaa juomien pilaantumista, ja sitä voidaan lisätä niihin, että ne säilyvät pitempään.” Kun ”pyhiinvaeltajaisät” lähtivät vuonna 1620 purjesdusmatkalle Plymouthista, heidän laivassaan Mayflowerissa oli eväänä olutta ja humalaa. Vuonna 1635 uudisasukkaat jo panivat omaa olutta. Paluuta ei ollut. 370 vuotta myöhemmin Tsekissä juotiin noin 160 litraa henkeä kohti vuodessa, ja Irlannissa, Saksassa, Australiassa ja Itävallassa vähän vähemmän. Oluesta on tullut suurempaa liiketoimintaa kuin Hildegard Bingeniläinen olisi osannut kuvitellakaan.

Välimeren aluetta on vaikea kuvitella ilman viikunoita, viiniköynnöksiä, sitrushedelmiä ja oliiveja. Oliivi (Olea europaea) on näistä nuorin viljelyskasvi, niitä alettiin viljellä vasta ehkä runsaat 5000 vuotta sitten. Tarun mukaan jumalatar Athene, Zeuksen tytär, antoi oliivin ateenalaisille. Hän loi Akropoliille oliivipuun, josta tuli monien jälkeläisten esi-isä. Tämän lahjan vuoksi ateenalaiset katsoivat olevansa ikuisessa kiitollisuudenvelassa Athenelle. Oliivista tuli nopeasti tärkeä aine Ateenan kaupunkivaltiossa, josta ovat kotoisin myös demokratia, olympialaiset ja esim. länsimainen taidekäsitys.

Oliivipuun oksa on ollut rauhan symboli Raamatun tarinoista (kun Nooa lähetti arkista toisen kyyhkysen, se palasi oliivipuun oksa nokassaan) Yhdysvaltojen vallankumoukseen (siirtokuntien kongressi allekirjoitti oliivinoksa-anomuksen estääkseen täysmittaisen sodan Britanniaa vastaan). Yhdistyneiden kansakuntien lippu (”päätehtävänä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen”) kuvaa maapalloa pohjoisnavalta nähtynä ja oliivipuun oksien ympäröimänä.

Kasvit, muutkin kuin nämä Bill Lawsin listaamat 50 eksemplaaria, ovat asuttaneet maapalloa noin 470 vuotta, kun taas ihmisen aikajana on kovin lyhyt. Kasvit ovat muuttaneet maapallon historiaa, ja ne ovat edelleen ratkaisevassa asemassa. Meidän tulisi enemmän ajatella, kuinka kohtelemme kasvejamme ja samalla maapalloa. Kasvien tuhoamisesta koituvat seuraamukset ja vaarat voivat muuttaa historia kulun peruuttamattomasti.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kasvit, kasvien historia ja kulttuurihistoria kiinnostavat. Suosittelen kirjaa myös kevään valmistuville ja äitienpäivän lahjakirjaksi.

Kuvat blogissa: Anu Seppäläinen