Mañana mi hermano

Kävimme taas kerran vierailemassa eteläisessä maassa lähisukulaistani katsomassa. Kumpi nyt sitten olikaan pääsyy vierailuun, sukulainen vai häntä jo muutaman vuosikymmenen ajan ympäröinyt elinkelpoinen ilmasto... No... Parin viikon ajan kuitenkin sain levätä arjen rasituksista ja palautella mieleen sitä mikä rakentamisessa ja arkkitehtuurissa minua innostaa.

Teimme samalle reissulle lähteneen ystävän kanssa muutaman ekskursion turisteja kuplivan hotellialueen ulkopuolelle (näiden keikkojen varsinaisista motiiveista ehkä myöhemmin lisää), ja löysimme sen miljöön jota matkaesitteiden fiiliskuvissa mieluusti enemmän tai vähemmän photoshopattuna esitellään. Tavallisten ihmisten omin käsin rakentamia kyläpahasia jotka olivat muodostuneet jonkin silloisen merkittävän keskipisteen ympärille ilman myöhemmin itsetarkoitukselliseksi kasvanutta byrokratiaa: kaavoitusta, rakentamismääräyksiä, valvontaa.

Rakentamista oli ohjannut tarkoituksenmukaisuus, käytettävissä oleva paikka ja tila, sekä monin paikoin niukkuus rakennustarvikkeiden suhteen. Detaljiikka oli tekijänsä mieltymysten ja taitojen mukaista. Jos silmä vaati ja käsi oli osasi, krumeluuria oli. Jos ei niin ei, ja sillä siisti. Yksilöiden toimeliaisuudesta muodostunut, useimmiten yhteenkasvanut kylä oli kuitenkin aina kaunis, jos nyt ei aivan täydellinen kokonaisuus. Kuin jokin näkymätön voima olisi varmalla kädellä ohjannut kylän rakentumista, tarkoin harkiten mitä mihinkin kohtaan sopii askaroida.

No, pitikö noita itseohjautuneen luomisen kukkasia nyt käydä liki viiden tuhannen kilometrin päässä katsomassa, eikö vastaavaa löydy meiltä? Olkaa toki toista mieltä mutta minusta piti. Meillä tuon ajan rakentamista ovat ohjanneet kyllä samantyyppiset voimat kuin eteläisillä lajitovereilla, mutta päämotivaattorina on ollut kuolemanpelko. Jopa kauneimpana kevätpäivänä seuraava jäätävä talvi hengitti niskaan kun Suokuokan Jussi meni metsään hakemaan torppaansa varten talvella kaadettuja hirsiä. Väitän, että suomalaisen rakennusperinnön koruttomuudessa on kaikuja tästä lohduttomuudesta. Ja se ahdistaa.

Sama talvi painaa päälle edelleen. Onpa rikkana rokassa myös lakia, asetusta, eurokoodia, asiakasta, tilaajaa, rakennuttajaa, käyttäjää ja tiesmitälie joilla kaikilla on omat tarkoitusperänsä ja tavoitteensa. Rahaa ei ole, sehän on selvää, mutta että aikaakaan ei ole. Se tappaa luovuuden ja arkkitehtuurin. Perkele, sanoisi Jussi.

Käyn siis ajoittain rakennuskulttuurikylvyssä jossa kuplii talonpoikainen maanläheisyys meille hyperborealaisille epätavalliseen tapaan kepeänä ja huolettomana. Pesen päivätyöni aikataulutuskan ja kustannuspaineiden hajun pois. Kademielin ajattelen Jussin etelänserkkua. Toisten tarpoessa täällä pohjantähden alla kuokka olallaan kohti suota, saattoi Juan vetäistä syvään henkeä ja huokaista: ”Mañana, mi hermano, mañana”.