Minusta tulee isona...

Ei minusta arkkitehtia pitänyt tulla. Aikaisimmat toiveammattini on kirjattu ”biologiseksi tutkijaksi”, ”työväestösedäksi” ja ”betonipöntön kannen nostajaksi”. Nuo ovat samassa järjestyksessä silloisen pohjattoman luontoon kohdistuvan kiinnostukseni, isoisäni, ja jonkin Hervantalaisen kerrostalotyömaan vaikuttavan näkymän peruja. ;Myöhemmässä vaiheessa, kun arkkitehtuurin siemen iti teinin mielessä, kaatoi vielä opinto-ohjaaja kylmää vettä niskaan toteamalla että ”ei arkkitehtiosastolle kannata hakea kun ei kuitenkaan pääse”.

No enpä heti päässytkään, vaan päädyin teekkariksi, ja sellaiseksi itseasiassa jäinkin. Arkkitehdiksi kyllä sittemmin valmistuin, mutta liekö opiskeluelämässä nähty toinenkin puoli elämästä vaikuttanut siihen, että koskaan en oikein pitänyt itseäni arkkitehtiopiskelijana. Kummastelin tuolloin kovin sitä hirveää rutinaa joka syntyi kun arkkitehtiosasto pakkomuutettiin Tampereen keskustan sydämestä Hervannan kolkkoon betoniviidakkoon. Arkkitehtiopiskelijat olivat suurelta osin ja kokolailla kokonaan omasta tahdostaan erilaisia kuin muu silloin Tampereen teknillisen korkeakoulun nimellä kulkeneen oppilaitoksen karja.

Sittemmin TTKK muuttui TTY:ksi, Tampereen teknilliseksi yliopistoksi josta harhailtuani muutamia vuosia mainostoimistoalalla lopulta valmistuin siis arkkitehdiksi. Identiteettikriisistä en kylläkään ole vieläkään päässyt eroon. Edelleen tavatessani muita arkkitehteja tunnen usein itseni ulkopuoliseksi. Jos olisin SAFA:n jäsen, minut erotettaisiin kun totean, että monella arkkitehdilla kosketuspinta todelliseen maailmaan tuntuu kovin pieneltä. Siksipä mietin edelleen usein, mikä minusta tulee isona.

Asuntoinfo -lehteen ja sen blogiin kirjoittaminen on minulle pieni henkireikä, mahdollisuus tuulettaa päätä ja päästellä höyryjä tosielämän kokemuksista ja arjessa nähdystä ammentaen. Tällä pysyy järjissään siihen asti kunnes valmistun betonipöntön kannen nostajaksi.