Mistä on pienet talouskriisit tehty?

Ahneudesta, korruptiosta, suhteellisuudentajun puutteesta. Niistä on pienet talouskriisit tehty. Ja suuretkin. Senhän jo tiesitkin. Vaan pahoitatkos mielesi kun kerron, että nämä paheksuttavat ominaisuudet ja syyt eivät aiheuta talouskriisejä vain ilmentyessään poliitikkojen ja johtajien persoonissa?

Yhtä suurella panoksella kansallisten ja kansainvälisten talousjärjestelmien kriisiyttämiseen osallistuvat kotiensa lämmössä tai viileydessä kellivät keskiluokkaiset Giorgiokset, Jorget ja Pertit perheineen. Kun vuodessa saa palkan neljältätoista kuukaudelta, kun meistä vähäisimmilläkin lahjoilla varustettu napinpainaja tienaa kolme tonnia kuussa ja kun asuntolainaa otetaan koko loppuelämäksi sen koko loppuelämän tuloilla maksettavaksi, ollaan ongelman ytimessä.

Kun kansantalous kevyesti niiaa, kuten niillä on tapana toisinaan tehdä, ja osa tästä asuntovelkaansa liki hirttäytyneestä keskiluokasta kompastuu omaan suhteellisuudentajuttomuuteensa, joutuvat pankit vaikeuksiin. Toki niiden virheeksi on laskettava löperö lainananto, mutta näin nämä kaksi osapuolta ovat yhdessä tuumin luoneet asuntokuplan jonka puhkeamista esimerkiksi Espanjassa nyt ihmetellään.

Ei hätää. Espanja ja Kyproskin pelastetaan. Juttatäti ja Jyrkisetä tukee, meidän yhteisillä rahoillamme. Mutta ennenkuin seuraavan kerran auot tästä päätäsi kaveriporukoissa, muista että saatat hyvinkin itse olla osallisena suomalaisen asuntokuplan puhaltamisessa ja usko tai älä, pieni ihminenkin voi kaataa maan talouden. Ei nyt ehkä aivan yksin, mutta porukalla...

Suomalaisia tuoleja

Heippa pitkästä aikaa sinne ruudun toiselle puolelle! En ole ehtinyt tänne Asuntoinfon blogin puolelle mitään pohdintoja näpytellä, sillä tässä ollaan painettu hirveällä puhinalla kasaan tulevaa kolmosnumeroa, jotta pääsen sinne viime kerralla haaveilemalleni lomalle heinäkuussa. Ja nyt alkaa näyttää sen verran hyvältä, että ehdin avata tämän ruudun ja kertoa teille muutamia juttuja....

Olin viime viikolla Finnish Desgin Shopin pop up storen avajaisissa, erään toimittajakollegani kanssa. Pop up storessa oli esillä myös suomalaisia design-tuoleja joita testailimmekin ahkerasti istuen koko illan. Tuolit muistuttivat minua siitä, että työpöydälläni on jo pitempään ollut eräs kirja jonka haluan teillekin esitellä. Kyseessä on Wsoy:n julkaisema Muotoilun aarteet Suomalaisia tuoleja-kirja.

Kirja on selkeä läpileikkaus suomalaiseen designiin, keskittyen nimenomaan olenaisiin eli niihin tuoleihin. Se kertoo tuolien valmistustiedot sekä esittelee niiden suunnittelijoita ja valmistajia. Ihan loistava kirja! Olen useampana päivänä jäänyt selailemaan sitä, miettien joidenkin tuolien kohdalla, että mistä sen muotokieli on saanut inspiraationsa ja mitä suunnittelijan päässä on liikkunut (ihan hyvässä mielessä) ja miten hän on päätynyt juuri sellaiseen ratkaisuun.

Pop up storen avajaisisa oli tosiaan useampia näistä tuoleista testattavana ja juuri tuolien kohdalla voi helposti huomata, että design-tuote ei ole pelkkä koriste, vaan nimenomaan käyttöesine. Oma suosikkini on jo useamman vuoden ollut Eero Aarnion legendaarinen Pallo-tuoli, ehkä saan sen joku päivä ihan omaan kotiini.

Kuinka ihmiskäsi osaa

Yläasteen käsityönopettajallani oli tapana meidän tihenevissä testrosteronihuuruissa pörräävien miehenalkujen enemmän tai vähemmän onnistuneita tekeleitämme ”ihaillessaan” välillä kallistaa päätänsä taaksepäin, harkiten tiirustaa tuota hyvällä tuurilla vain vähän epäonnistunutta luomusta ja verkkaan lausahtaa: Kuinka ihmiskäsi osaa...

Kovin on ihmiskäden osaaminen noista päivistä muuttunut. Suunnittelutyössä ehkä enemmän kuin missään muualla. Kun vielä parikymmentä vuotta sitten kaikki suunnitelmat piirrettiin käsin, ei nykyään enää löydä suunnittelutoimistoa joka pärjäisi ilman tietokoneita. Käsin piirtäminen on jäänyt lähinnä luonnosteluvaiheen menetelmäksi, nopeutensa ja käsi-paperikäyttöliittymän helppouden vuoksi. Ei tarvitse odotella tiimalasin tai rantapallon pyörimistä, valikoihin ei voi eksyä, ei ole järjestelmän kaatuilua...

Näyttävien 3d-visualisointien ja tietomallinnuksen yleistyessä löytyy kuitenkin vielä ”old school” -suunnittelua, ihmiskäden osaamista. Työpöydälleni päätyy edelleen, joskin harvakseltaan, rakennesuunnitelmia ja pinnantasauksia jotka on käsin tussattu. Omista töistänikin parhaat on piirretty käsin paperille (ja valitettavasti sitten siirretty pöytälaatikkoon), joskin on myönnettävä että kun vihdoin annoin periksi tablettivillityksen paineen alla, ovat viimeaikojen tuherrukset syntyneet kosketusnäytölle sormin sivaltaen.

Vuoreksen asuntomessuilla arkkitehtipariskunta Nakari & Vimpari ovat suunnitelleet asiakkailleen kodin käyttäen vain kynää ja paperia. Ja tietysti päitään. Se näkyykö tämä tavanomaista suorempi yhteys harmaan massan ja paperin välillä jollain tavoin kohteen ratkaisuissa ja niiden toimivuudessa on verrattomalla tavalla jokaisen itse todettavissa kun asuntomessut avataan.

On hienoa että vielä on ihmiskäsiä jotka osaavat. Ja terveisiä Koivukonnalle, missä lienetkään.

Mitä kesään kuuluu?

Lapsenlapseltani toiselle siirtyvissä mummulan kirjoissa on satoja kertoja läpiluettu, viinirypäleiden kuorien ”ypinöiden” tahrima ja havainnollisin kuvin varustettu Nalle Puh -sarjaan kuuluva kirja Mitä kesään kuuluu? Uskomatonta, mutta totta: kirja on ollut tyttärentyttäreni, nyt kuusivuotiaan lempikirjoja. Hän halusi kerta kerran jälkeen kuulla sen, miten Nalle Puhin ystävä, totisen oloinen puutarhassaan ahertava Kani opetti Puolen hehtaarin metsän asukkaille kuinka hyödyllisiä ötökät ovat puutarhassa.

Jo muutama vuosi sitten pieni tyttönen ymmärsi, että ilman kastematoja puutarhan multa ei pysy kuohkeana; ilman toukkia ei tule perhosia; ilman mehiläisiä kukat eivät kuki, eikä Nalle Puh saa hunajaansa. Tiivistettynä: Kasvit tarvitsevat hyönteisiä levittämään siitepölyä kukasta kukkaan. Jotkut hyönteiset estävät toisia hyönteisiä tuhoamasta maanviljelijöiden satoa. Kaikki hyönteiset – ötökät – osallistuvat luonnon herkän tasapainon ylläpitämiseen.

Tällainen on nyt aasinsiltani, jolla houkuttelen viherpeukaloita pihalle ja puutarhaan tarkastelemaan tarkoin silmin asioita, mitä tapahtuu nyt kasvustossa. Tällä hetkellä vallitseva viileä kausi ei ole lainkaan haitaksi kasveille. Monien keväällä kukkivien kasvien kukkimiskausi on venähtänyt pidemmäksi. Sekä keväällä että syksyllä istutetut taimet keräävät nyt voimaa kestääkseen sitten suvemmalla auringon paahdetta, kuivuutta ja mahdollisia kasvitauteja tai niitä pahoja ötökäitä. Meilläpäin nyt hedelmäpuut lopettelevet kukintaansa; syreenit kukkivat tuoksuvana vaahtona. Asun alueella, jossa vanhojen talojen tonttien rajat kasvavat syreeniaitoja. Iltaisin tuoksu huumaa – konkreettisesti. Nyt kukkivat myös monet puistojen puut: hevoskastanjoidenkin ylpeät kukkapyramidit kestävät näillä keleillä useamman päivän. Kuulin, että omenasadosta tulee mainio, kukinta oli runsas ja pölytys onnistunut.

Pienet sipulikukkijat ovat kukkineet loppuun, narsissit kuivuneet, mutta tulppaanit hehkuvat vielä monin paikoin. Nyt alkavat erilaiset laukat kukintoaan. Tämä perenna on noussut parin viime vuoden aikana suosituksi. Tunnetuin laukka lienee kaunis ja maukas ruohosipuli, siitä suurempi ja näyttävämpi versio on ukkolaukka. Sen kukinnosta saa syksyllä näyttävän kuivakukan. Parhaillaan on kukintansa aloittanut myös elegantti, vanhanaikainen pieni särkynyt sydän, tunnetaan myös nimellä kesäpikkusydän, joka kukkii syyskuuhun asti.

Torit pursuavat kesäkukkien valikoimista. Hallaöiden pelosta kaikille parvekkeille tai piharuukkuihin ei vielä ole istutettu ryhmiä, mutta kyllä kauppa silti koko ajan käy. Varmoista kesäkukkien suosikeista: pelargonioista, marketoista, petunioista, samettiruusuista ja lumihiutaleista on saatavana taas useita uusia värejä ja lajikkeita. Bongasin eilen kauppapuutarhasta keltaisia pelargonioita ja lähes mustia riippuvia petunoita. Istutuksiin kannattaa kokeeksi yhdistellä perennoja ja mausteyrttejä: laventelia, timjamia, kuunliljaa, neilikkaa, tai vaikka heinäkasveja.

Perennapenkkejä tarkasteltaessa voidaan huomata, että sinne on syntynyt – monesta eri syystä johtuen – aukkoja. Näihin aukkoihin kannattaa nyt istuttaa joko perennoja tai kesäkukkia, ihan mieltymysten mukaan. Kukkapenkkejä voi nyt myös lisälannoittaa, jos se jäi toukokuussa tekemättä. Rikkakasvien poistaminen alkaa heti kasvukauteen herättäessä.

Jos piha kaikesta huolenpidosta ja kasvien lisäämisellä vaikuttaa silti aneemiselta, voi sinne aina lisätä ruukkuihin istutettuja silmäniloja. Ulkoruukkujen valikoima puutarhamyymälöissä on vähintäänkin kattava. Samoin niihin istutettavien kasvienkin, uhkeat hortensiat ovat mainettaan kestävämpiä ruukkukasveja, erilaiset begoniat lisäävät hetkessä väriloistoa ja verenpisarat sekä pelargoniat sopivat erinomaisesti suuriinkin istutuksiin.

Alkukesä on kyllä puutarhurin parasta aikaa. On palkitsevaa nähdä eri kasvien kasvuunlähtö. Kateellisena sitä seuraa naapurin ikääntynyttä, huolella ja rakkaudella hoidettua plantaasia, josta on jo pari viikkoa kannettu raparperin varsia mehustettavaksi ja jopa omia vihreän parsan nuppuja herkkuhetkiin. Pihallaan kannatta kuljeskella, ei aina hiki pinnassa rehkiä. Kannattaa aistia alkukesää kaikin avoimin aistein, ja samalla tehdä havaintoja. Kukaan ei estä vaikka pitämästä päiväkirjaa luonnonilmiöineen, säätiloineen kaikkineen. Siitä saa osviittaa taas seuraavana vuonna.

Lämpimät säät tuovat kuitenkin taas tullessaan vähemmän tervetulleet vieraat. Vaikka ötökät ovatkin hyödyllisiä, niin kirvoja ja sen kaltaisia vihulaisia ei tarvitse suosia. Ne lisääntyvät tosi nopeasti, ellei niitä pääse pysäyttämään ajoissa. Parhaiten ja ympäristöystävällisimmin niistä pääsee eroon käsivoimin – kun leppäkerttujakaan ei enää laumoina kulje niitä siivoamassa. Kirvat on melkein yksitellen poimittava ja rusennettava ne sormien välissä, ja mielellään ennenkuin ne ehtivät lisääntyä. Niiden päälle voi myös ruiskuttaa pelkkää vettä, jolloin niille syntyy huima, joskin viimeinen luisumäki alas kasvista.

Kaikki kuvat: Anu Seppäläinen

Kesälukemistoa ja loman odottelua

Toukokuun vedellessä viimeisiään alkaa ihmisillä olla kesälomakuviot mielessä. Osa ystävistäni on jo aloittanut loman vieton, mutta itse lomailen vasta heinäkuussa. Mikään ei kuitenkaan estä tutustumasta lomalukemistoon jo nyt, jos sillä saisi hiukan jo näin etukäteen lomafiiliksestä kiinni.

Jokin aika sitten katsoimme poikaystäväni kanssa Pussikaljaelokuvan. Asia on sinäänsä mainitsemisen arvoinen, sillä emme ikinä katso kotimaisia elokuvia, suurin osa niistä on vain yksinkertaisesti masentavia. Tämä oli kuitenkin poikkeus joka vahvisti säännön koska hihittelin elokuvalle ja sen kepeydelle koko ajan. Sain myöhemmin kuulla, että ystävieni mielestä se ei ollut ihan yhtä viihdyttävä, mutta väliäkös tuolla. Tämä elokuvaelämys oli siinäkin mielessä poikkeava, etten ollut etukäteen lukenut kirjaa johon se perustuu. Rakastan kirjallisuutta ja luen kirjoja todella paljon, joten yleensä olen lukenut kirjat jo kauan aikaa ennen, kuin niistä tulee elokuva.

Pussikaljaromaani ilmestyi työpöydälleni ehkä puolitoista viikkoa elokuva-illan jälkeen. Pyörittelin sitä hetken käsissäni ja mietin, että noinkohan siinä on oikeasti sitä samaa fiilistä, kuin elokuvassa oli. Vein kirjan kotiin ja se odotteli pari iltaa sänkyni vieressä, ennenkuin tartuin siihen lukeakseni. Ja onneksi tartuin! Kirjan fiilis oli hersyvä, kerrontatapa pitkästä aikaa raikkaan erilainen ja se sai minut palavasti kaipaamaan nuoruuteni kesiä Turun Puolalanmäellä ja Vartiovuorenmäellä. Sillä vaikka kirja ja elokuva sijoittuvatkin Kallioon, on se puistofiilis sama kaupungista riippumatta. Ja pakko mainita, että Majuri, hahmo kirjasta ja elokuvasta sai sydämeni sulamaan olemalla vain niin surkean suloinen.

Heinäkuussa voittekin lähteä bongailemaan minua Kallion puistoista. Luultavasti minulla on mukanani piknik-eväät, Pussikaljaromaani, korvissani soi musiikki nappikuulokkeista, silmiäni suojaavat aurinkolasit ja nenäni on palanut. Jos näet minut, tule moikkaaman ja tuo mukanasi nopat, sillä mitäpä muuta Kalliossa voisi tehdä, kuin heittää noppaa? Jos sinä tuot nopat, lupaan tarjota sinulle mansikoita.

Vihersirkka Vegestaniassa

Vegestan on kasvissyöjien unelmien ja makujen maa. Se ammentaa kasvisruokaperinteensä ja reseptinsä itäisen Välimeren ja Arabian niemimaan laajalta alueelta. Vuosituhansien aikana Lähi-idän keittiöstä on kehittynyt omanlaisensa, ja kasvisruokailijoille alue on oikea runsaauden sarvi.

Pidän hyvin paljon kasvisruoasta, kokkaan sitä mielelläni ja yhtä mielelläni innostun kokeilemaan eksoottisiakin ruokalajeja. Kustannusosakeyhtiö Moreenin tänä vuonna julkaisema teos Vegestan – kasvisruokaa Lähi-idästä sai minut oitis taarttumaan tähän kirjaan. 272-sivuisen kirjan on kirjoittanut englantilainen Sally Butcher, joka on itse elänyt vuosia Iranissa ja tuntee Lähi-idän keittiön. Useissa ruokaohjeissa mainitaankin iranilaisen anopin tapa käsitellä raaka-aineita. Nyttemmin Englannissa asuva Butcher pääsee ilmeisestikin kasvisten valinnassa helpommalla kuin me täällä. Ainakaan Paraisilta – tuskin edes Turusta – saa tuoreita taateleita, okraa tai sitten taaroa.

Eiköhän sitä pärjää ruoanlaitossa ilman tuoreita taateleitakin. Kirjan reseptit ovat hyvin sovellettavissa, jos joku tietty raaka-aine puuttuu. Vegestania-teoksen sisällys on jaettu ruokalajien mukaan: leivät ja leivonnaiset, yrtit ja salaatit, kananmuna ja maitotuotteet, keitot, pavut ja linssit, riisi ja viljat, kasvikset, hedelmät, tahnat, pikkelssit ja hillot aina jälkiruokiin asti. Lähi-idän ruokavalio perustuu paljon erilaisten hyvin proteiinipitoisten papukasvien, riisin, tattarin, kuskusin, koisokasvien (munakoiso, tomaatti, chilit) ja kananmunien varaan. Liha on ollut harvinaista herkkua ja kala yleisempää vain aivan rannikon asukkaille.

Kasvisten käyttö ei ole outoa suomalaisillekaan, mutta aikaisemmin ne on käsitelty aivan liian kypsiksi tai liian monimutkaisin menetelmin. Näin hyvät maut on saatu häviämään. Kirjankin mukaan yksinkertaiset ja aidot maut ovat parhaita. Butcher muistelee: ”En unohda sitä päivää kun iranilainen anoppini antoi käteeni muutaman parsakaalin varren. Olin aikeissa nakata varret roskikseen, niin kuin meillä on tapana tehdä, kun hän huomautti, että olin heittämässä pois parhaimmat palat parsakaalista. Hän kuori yhden varren, niin että valkea ydin paljastui, sirotteli päälle hieman suolaa ja ojensi sen minulle. Mmm, se riitti vakuuttamaan minut.”

Kokkasin ystäville Lähi-idän menun, johon kuului vähän enemmän kuin persialaisen filosofin Khaijamin resepti onnelliseen maalaaiselämään: Kannu viiniä, pala leipää ja sinä. Leipä oli Eliopittaa, oliivileipää, joka on äärimmäisen helppo valmistaa raaka-ineista, jotka löytyvät koti-marketin hyllyiltä. Leivän kera oli Must-el-Laboota, eli punajuurijogurttia - fantastisen väristä! Pääruoan valitsin ihan nimen perusteella: Imam Biyaldi, eli pyörtynyt imaami. Tämän turkkilaista perua olevan ruoan pääraaka-aine on munakoiso. Kukaan ei meillä pyörtynyt, mutta ateriaa kyllä ylistettiin! Kokonaisuuden kruunasi pinkein ruusunlehdin koristeltu granaattiomenaunelma. Aterian valmistus ei ollut sen työläämpää kuin aterian valmistus yleensäkään. Ainoastaan yhden raaka-aineen vaihdoin. Se oli pekmez-siirappi, jonka korvasi hyvin sitruunan mehu.

Pitkin kirjaa Butcher kertoo Lähi-idän kansanperinteeseen kuuluvia anekdootteja eri ruoka-aineista. Saamme lukea taas yhden muunnelman siitä, miksi kaikkia kananmunia ei pidä laittaa samaan koriin; miten munakoiso sai keijukaismaisen lakkinsa; mikä on onnistuneen kuskusin salaisuus ja miksi ruusuvettä pitää aina olla kaapissa. Vegestaniaa lukee kuin tuhannen ja yhden yön tarinoita ja siinä sivussa saa kunnollista oppia kasvisten, viljan, papujen, pähkinöiden, hedelmien, jogurtin ja yrttien sekä mausteiden käytöstä vähän erilaisessa ruokavaliossa. Tämä ruokavalio on taatusti terveellinen, eikä ruoanlaittoon hupene hirveästi aikaa.

Kuten Butcherkin myöntää, en itsekään ole mikään puhdasoppinen kasvissyöjä. Saaristossa puoli vuotta elänyt lammas on herkkuni numero yksi, ja joskus on saatava raakalihapihvi. Mutta voin myös vilpittömästi sanoa, että kalan ohella suosin kasviksia. Ilmiö taitaa olla hyvin yleinen. Syitä siihen ei nyt kannata pohdiskella, jokaisella on omat eettiset valintansa. Yleisesti korostetaan kotimaisuutta ruoan raaka-aineena, mikä onkin aivan kohdallaan. Onneksi puhtaista, maukkaista ja ravinteikkaista kasviksistamme löytyy myös mahdollisuuksia kokeilla eksoottisimpiakin variaatioita. Mausteita ja muita tykötarpeita vegestanialaiseen ateriaan voi ostaa etnisitä liikkeistä.

Vielä yksi, huomioitava ominaisuus on Vegestanian maiden ruokakulttuurissa. Ateria pyritään kokoamaan tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Ainekset valitaan niin, että ne täydentävät toisiaan, jotta ruoka olisi hyvää niin keholle kuin makuhermoillekin. Tasapainon periaatteen vuoksi suolaisiin ruokiin lisätään usein hedelmiä: kokki etsii makean ja happamen mauista vastapainoa suolaisille ja kitkerille mauille, ja tästä syntyy yllättävän herkullisia ruokia. Joten ennakkoluulot romukoppaan ja reippaasti kokeilemaan vegestanialaisia ruokia. Suosittelen lämpimästi – ruusuvedellä ripoteltuna!

Vuoreksen viimeinen rypistys

Empatia on pahasta. Ainakin jos sattuu näinä aikoina käymään asuntomessualueella Vuoreksessa. Messujen alkuun on alle kaksi kuukautta, ja kierreltyäni hetken asuntomessujen kaduilla ja kujilla alkoivat tutut tuntemukset oman rakennusprojektin ajoilta palata... Kaikki järkevä ajatustoiminta hukkui silmien kautta tajuntaan tunkevan loputtoman keskeneräisyyden alle, tuntui kuin rinnan päälle olisi kasattu sementtisäkkejä ja mieli häilyi paon mahdollisuuden kaventuessa paniikin ja lamaantumisen rajamailla. Koko olemus on pahasti maitohapoilla, ja pitäisi ryhtyä viimeiseen rypistykseen.

Vaan kyllä se kai siitä. Onhan näitä nähty, messujen syntyjä, sama sählinki aina. Kesä- ja heinäkuun aikana Vuoreksessa tehdään pitkiä iltoja ja pieniä ihmeitä, ja avajaispäivänä kaikki on jälleen kerran hyvin kunhan et katso maton alle etkä kurkkaa nurkan taa. 13.7. asetetaan tarjolle taas pintakiiltävä Osuuskunta Suomen Asuntomessut -tuote. Ja koska messujen sijainti on tänä vuonna varsin keskeinen, kiittää suomen kansa virtaamalla paikalle sankoin joukoin ällistelemään rakentamisen uusia tuulia. Hetkinen... joku ei nyt täsmää...

Uusia tuulia saa todennäköisesti nimittäin hieman hakea. Vai kuulostavatko ”energiatehokas rakentaminen” tai ”uuden teknologian hyödyntäminen” tuoreilta ja raikkailta asumisen ja rakentamisen teemoilta? En tarkoita etteivätkö nuo olisi ajankohtaisia tai tärkeitä asioita, mutta on kyllä laiskaa ottaa messujen teemaksi tuollaisia itsestäänselvyyksiä. Uutta kaipaava messukävijä saa siis kaivaa ahaa-elämyksensä virallisten teemojen ulkopuolelta, ja tähän asuntomessujen kaupallisuuden suuntaan jo vuosia vahvasti nojannut ”jokaiselle jotakin” tarjonta antanee kyllä verrattomat mahdollisuudet...

Virallisten teemojen velttouden ja koko messutouhun kaupallisuuden vastapainoksi haluaisinkin julistaa messuille varjoteeman: asumisen ja rakentamisen kriittinen tarkastelu. Ei pelkästään siksi että erityisesti tulevat asuntomessut tätä tarvitsisivat, vaan siksi, että suomalainen asuminen ja rakentaminen vaatii tätä kehittyäkseen. Asuntomessut sopivat kriittisen mielen kehittämiseen monipuolisuudessaan ja kirjavuudessaan verrattoman hyvin. Katso maton alle ja nurkan taakse. Katso pintaa syvemmälle ja pidemmälle. Lue esitteiden rivien välit ja kuuntele mitä esittelijä ei sano. Yritä tarkastella messuille rakennettuja taloja ja koteja muutenkin kuin omasta näkökulmastasi (empaattiseksi asti ei kuitenkaan tarvitse äityä). Tästä aiheesta lisää tulevan Asuntoinfo -lehden puolella.

Ortotopologian perusteet

Tuntuuko sinusta koskaan että kukaan ei ymmärrä sinua? Varmasti, ainakin teini-ikäisenä tuntui. Entä joudutko koskaan keskusteluun jossa heti ensimmäisten lauseiden jälkeen putoat kärryiltä ja jäät suu auki katsomaan kun toinen osapuoli paasaa jäniksen kokoinen vaahtopallo suupielessään jostain jota et ymmärrä, vaikka yhdessätuumin vasta hetki sitten aloititte jutustelun teille molemmille ehkä tärkeästäkin aiheesta.

Koska meitä ei teininä ymmärretty, nyt vanhemmiten meidän pitää kostoksi ymmärtää kaikki. Kaikki mitä emme heti ymmärrä, pitää meille selittää. Uudelleen ja uudelleen kunnes sen ymmärrämme. Emme voi suvaita sitä että kaikesta ei löydy ”sitä jujua”, jotain ymmärrettävää pohjaa jonka päälle se on rakennettu. Erityisen rasittavaksi tämän paluun lapsuuden kyselyikään tekee se, että se ei päde niihin asioihin jotka miellyttävät meitä suuresti. Suudelman jälkeen ei kysytä miksi tuo oli niin ihanaa, historiallisten kaupunkien kapeita katuja mittaillessa ei vaadita selitystä sille miksi tämä on tehty tällaiseksi. Jos perhonen laskeutuu olkapäällesi, et tenttaa siltä miksi tuon teit.

Mutta kaikki erikoinen tai muuten omaan makuumme sopimaton... Otetaan nyt vaikka Merikeskus Vellamo (tiedän, ei mitenkään ajankohtainen esimerkki, mutta verrattoman sopiva muutoin, odottakaapa vain). Koska rakennus ei itse voi määritellä itseään, joku on kysynyt miksi se on tuollainen. ”...rakennuksen hahmon lähtökohtana oli mielikuva meren liikkeestä ja julkisivujen ulkonäkö pohjautui ajatukseen merenpinnan kimalluksesta” kuuluu virallinen selitys. Höpöhöpö. Olen katsellut merta rannalta, laiturilta, purje- ja moottoriveneestä, laivalta, lentokoneesta ja satelliittikuvasta. Olen nähnyt sen alta ja päältä, kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina, valveilla ja unissa, eikä se koskaan ole ollut tuon näköinen, edes mielikuvana.

Joku kysyi, ja jonkun oli pakko selittää. Vain harvoilla meistä on pokeria sanoa ”siitä nyt vain tuli tuollainen”. Kaikelle ei aina ole selitystä ja kaikissa ammattikunnissa löytyy aina niitä, jotka ovat valmiita selittämään mitä vain. Tilaisuus tekee varkaan. Oman taiteen-, tai oikeastaan tieteenlajinsa selittämisestä teki äskettäin kansien väliin asti päätynyt Aapo Heikkilä, maailman ainoa Ortotopologian dosentti. Hänellä oli niin kova tarve selittää, että selittämään päästäkseen hän kehitti aivan oman tieteenalan.

Arkkitehtuuri on hyvin usein inspiraatioon ja oivallukseen perustuvaa. Aina ei sen luoja itsekään tiedä miksi lopputulos on sellainen kuin se on. Arkkitehtuurin selittämisessä liikutaan samoilla vesillä ortotopologian kanssa: yhtä hyvin kuin totta, kaikki tai mikä vain voi olla valetakin. Voit siis aivan hyvin pitää tai olla pitämättä jostain arkkitehtonisesta luomuksesta vaikket sitä ymmärtäisikään. Ole hyvä ja anteeksi.

Lopuksi kerron ilman ammattisanastollista kikkailua ja korkealentoista maalailua vastauksen maallikkoarkkitehtoniseen peruskysymykseen jota usein tarjotaan keskustelunaloitukseksi koulutukseni paljastuttua: ”Miksi uudet talot ovat niin rumia ja vanhat kauniita?” Niin. Tosiaan. Miksi ihmeessä? Ensinnäkin siksi että ennenkin tehtiin paljon rumia taloja, mutta ne kävivät niin pahasti entisten ihmisten silmiin että ne purettiin pois: vertailu on epäreilu koska se tehdään vanhoista kauneimpien ja kaikkien uusien talojen välillä. Toiseksi, eivät kaikki nykyisistä taloista rumia ole. Kysymys esittää väitteen joka ei ole tosi.

Nokkosista, muurahaisista ja muista mukavista ilmiöistä

Lämpöasteita on nyt meillä läntisellä rannikolla mittarin mukaan 13, aurinko leikkii meren laineilla ja muutaman metrin sekunnissa puhaltava tuuli tuo koivun siitepölyä keltaisina lehahduksina parvekkeelle. Tein päätöksen salamana: nyt on oikea aika lähteä keräämään kevään ensimmäiset nokkoset. Varustautuneena kumisaappailla (ikuinen käärmekammo), vanhoilla nahkahansikkailla, saksilla, muovipussilla ja kameralla suunnistin omaan nokkospaikkaani. Toisilla on omat mansikkapaikat, mutta mulla on nokkospaikka. Alue on suhteellisen kaukana ajoteistä, joten sinne ei päästöjä ole kerääntynyt ylenmäärin. Nokkonen on urbaani kasvi, joka viihtyy asutuksen lähellä, niinpä olenkin mietiskellyt mitä asutusta paikallani on ennen ollut. Nokkosten lisäksi siellä on villiintyneitä syreenejä ja omenapuita, joitain suuria kiviä kivijalasta hautautuneena kasvustoon.

Keväinen puistikko on kauneimmillaan: lehtipuiden kukinnot tuoksuvat, jossain kurluttaa sepelkyyhky, koivut ovat piiloutumassa vihertäviin harsoihinsa. Ja siellä viimevuotisten varsiensa ja kulottuneet ruohon keskellä terhakat nokkosen taimet odottavat. Ne ovat juuri nyt parhaimmillaan poimittaviksi ja kuivattaviksi tai ryöpättäviksi pakastimeen. Toki nokkosia voi koko kasvukauden poimia ja käyttää ruokaan, mutta silloin on viisainta poimia vain ylempiä lehtiä. Nokkonen on kevään villivihannesten ykkönen. Se on hyvänmakuinen ravintoainepakkaus, joka on helppo tunnistaa ja jota on vaivatonta poimia. Se ei maksa kuin keräämisen vaivan. Nokkosta on perinteisesti käytetty rohtona ja ravintokasvina pinaatin tapaan. Vuosisatoja tämä polttava yrttimme on ollut lääke lähes joka lähtöön: sitä on käytetty paitsi keuhko-, vatsa- ja virtsavaivoihin sekä koiranpuremiin, mutta myös kunnon kohennukseen ja lemmenlääkkeeksi. Nokkosessa on pinaattiin verrattuna monin verroin enemmän ravintoaineita, se sisältää myös muita vitamiineja, erityisesti karoteeneja ja erilaisia kivennäis- ja hivenaineita. Nokkosten keitinvettä ei kannata heittää hukkaan. Sitä voi käyttää hyödyksi monella tavalla, esimerkiksi hiusten huuhteluun ja kasvien lannoitteena.

Pussillinen nokkosen versoja mukanani tallustelen ruksahtelevien kotiloiden päällä pois puiden varjosta. Kotilot eivät ole kenenkään viherpeukalon ystäviä, ne vandalisoivat vihannesmaat. Konsteja niiden hävittämiseen on lukemattomia. Itse olen joitain hävityskonsteja kirjannut Asuntoinfon numeroon 4/2011 artikkelissa Syystöihin käsiksi.

Lähellä käyn vielä bongaamassa sen sinisen valkovuokon, jolla on kyllä virallisempikin nimi, balkaninvuokko. Taitan muutamia kukkivien puiden oksia maljakkoon. Mieleeni juolahti ystävättäreni, jonka luona mökillä käväisin pari päivää sitten. Tuliaiseksi hän hän pyysi tekstiviestillä: MUURAHAISMYRKKYÄ!!! Muurahaiset ovat useille jokakeväisiä – ei toivottuja – vieraita sekä omakoti- ja rivitaloissa että kesäasunnoilla. Tänä keväänä nämä massamarssijat ovat olleet ruoan perässä liikkeellä entistä aikaisemmin. Ja kerran mieluisan elinympäristön löytäneet muurahaiset ovat todella paikkauskollisia vuodesta toiseen. Hyvin varustetuissa puutarhamyymälöissä on erilaisia torjunta-aineita riesaksi äityvälle muurahaispopulaatille. Kotikonsteinkin voi muurahaisia yrittää torjua. Sisääntuloreittejä kannattaa tukkia erilaisin keinoi ja ruoka-aineet on syytä pitää tiiviissä säilytysrasioissa. Eri muurahaislajeille pätevät eri keinot. Esimerkiksi sokerimuurahaisia (niitä ihan pieniä mustia) varten on myynnissä hävityspakkauksia. Ennen sellaisen käyttämistä kannattaa pakettia hieman lämmittää, jotta sen sisällä oleva aine hieman lämpiää ja alkaa liikkua. Silloin se myös kiinnostaa muurahaisia enemmän. Kekomuurahaisia voi koittaa hävittää siten, että iskee kesällä rautakangen keon keskelle. Talvella kylmyys siirtyy kankea pitkin keon sydämeen, jolloin keon asukit todennäköisesti kuolevat kylmään.

Hus, pois noin kalman kalseat ajatukset. Katseeni osuu ujon kiurunkannuksen kurkistukseen vihreän keskeltä. Nyt on kevät, nyt nautitaan siitä ja sen antimista. Monet naapurit puuhastelevat pihoissaan. Omenapuut on leikattu, perennapenkit on siistitty ja siellä täällä sipulikukkien joukosta pilkistelee jo pionin ja särkyneen sydämen alkuja. Haravat suihkivat nurmikkoa siistittäessä; samalla kun viime syksyn viimeiset kuivat lehdet tulevat siivottua, saa nurmikko ilmastusta juurilleen. Pieni trekooli on käännetty siementen ja taimien istuttamista varten. Tuomessa ja terttuseljassa on jo nuput. Kevät on toivon ja uuden kasvun aikaa. Keittiössäni tuoksuu nokkosten nitriitti, se laimenee ryöpättäessä ja häviää viimeistään kun kasveista valmistetaan muhennosta tuoreiden ahvenfileiden seuraksi.

Vaatehuone -huone kuin putiikki

Vaatehuone, oma oikea huone vaatteille ja kengille on varmasti joka ikisen naisen unelma. Pohjaa tälle luovat esimerkiksi Sex and the city -leffat joissa Mister Big rakennutti Carrielle kenkähuoneen sekä lukemattomat walk in closetien kuvat netissä.

Mistä lähteä liikkeelle, kun alkaa rakentamaan omaa unelmien vaatehuonettaan? Valitse vaatehuoneen värit mahdollisimman neutraaleiksi jotta kengät ja vaatteet saavat ansaitsemansa huomion osakseen. Mieti miten haluat vaatehuoneen jakaa; järjestätkö vaatteet kenties värin mukaan, vai vaatekappaleittain (hameet, farkut, suorat housut, mekot jne jne) omille rekeilleen. Mitä kaikkea haluat ylipäätään vaatehuoneessa säilyttää? Kenkiä, vaatteita, koruja, asusteita, laukkuja.

Tangoilla järjestystä

Vaatehuonetta kannattaa lähteä miettimään ylhäältä alaspäin. Vaaterekit tai tangot ovat kätevä tapa saada vaatteet siististi esille. Niitä ei kuitenkaan kannata kiinnittää katonrajaan, sillä silloin vaatteita on käytännöllisesti mahdoton ottaa. Mieti yläkaappeja, tai jos kyseessä on pieni tila johon kaivataan ilmavuutta irtohyllyjen asentamista rekkien yläpuolelle. Näin voit varastoida vaatehuoneeseen myös muita (lakanat, pyyhkeet, juhlakoristeet jne) tavaroita joille ei välttämättä ole säilytystilaa. Matalille vaatteille, kuten neuleet, puolihameet yms ei tarvita kovin paljon pystysuunnassa roikkumatilaa joten voit parhaassa tapauksessa sijoittaa kaksi tankoa allekkain. Jos haluat kuitenkin ilmavuutta tilaan harkitse lipaston hankkimista tangon alle.

Enemmän pituussuunnassa tilaa tarvitsevien vaatteiden (mekot, housut, farkut) alle ei välttämättä kannata laittaa mitään, mutta mikäli tila sitä vaatii kannattaa niiden alle sijoittaa muutama tarkkaan harkittu kenkäpari. Mielellään tietenkin sellaiset parit joita käytät kyseisten vaatteiden kanssa.

Kaikki vaatteet eivät ole välttämättä sen näköisiä, että niitä haluaisi laittaa esille tangoille roikkumaan: esimerkiksi treenivaatteet ja kotivaatteet voi hyvin viikata lipaston laatikoihin piiloon.

Kengät hyllyyn

Kengät ovat jälleen oma juttunsa. Kenkähylly on mainio vaihtoehto jos omistat usemman parin kenkiä. Hyllyt kannattaa sijoittaa niin, että kenkien ja yläpuolella olevan hyllyn väliin jää hieman ilmaa ettei hyllystä tule tunkkainen. Kenkähyllyä käytettäessä kannattaa toki muistaa että kengät, siinä kuin koriste-esineetkin keräävät pölyä. Jos haluat säilyttää kenkäsi niiden laatikoissa kannattaa ne sijoittaa esimerkiksi yläkaappien tilalle irtohyllyille sen mukaan, kuinka vähän niitä tulee käytettyä. Juhlakengät voit esimerkiksi oikein hyvin laittaa ylähyllylle, mutta arkikorkokengät kannattaa jättää helposti jalkaan napattavaksi.

Ylellisyyttä

Pientä luksusta vaatehuoneeseen saat valitsemalla sinne pehmeän maton. Valitse kuitenkin sen verran ohut matto etteivät korkokenkien korot uppoa siihen, sillä se vaikuttaa vaatteiden ja kenkien sovittelua. Osa vaatehuoneesta voidaan esimerkiksi laatoittaa jolloin korkokenkien kokeilu on mahdollista sekä pehmeällä, että kovalla alustalla. Muuta tärkeää somistukseen liittyyvää on rahi jolle voit istahtaa kenkiä pukiessasi ja jolle voit vaikka kasata vaattet joita mieti osaksi illan asua.

Vaatehuoneen valaistuksen ei myöskään tarvitse olla tylsä. Mieti kaunista kristallikruunua kattovaloksi tai hauskoja spotteja kohdennettuna lempivaatteeseesi, tai kauneimpaan kenkäpariin. Hae ideoita sisustukseen pienistä vaatekaupoista ja katsele miten niissä on vaatteet ja kengät aseteltu herkullisesti esiin. Mikset voisi laittaa kotona vaatteita esille samalla tavalla?

Hauska yksityiskohta vaatehuoneessa on vaatetorso joka voi esitellä vierailijoille lempivaatteesi. Niitä saa esimerkiksi Lohikarilta.

Korut lipastoon

Lipastojen sijoittelussa kannattaa jälleen miettiä mitä niihin laittaa sisälle. Farkkujen ja housujen lähettyvillä olevassa lipastossa kannattaa säilyttää esimerkiksi vöitä joita tulee niiden kanssa useasti käytettyä. Puvut ja kravaatit on hyvä säilyttää samalla puolella vaatehuonetta.

Lipasto jossa on lasikansi on hauska vaihtoehto korujen säilytykseen. Myöskin ihan perinteinen lipasto käy siihen kuitenkin vallan mainiosti. Voit tuunata itse oman korulaatikon vaikka vanhasta viehelaatikosta maalaamalla ja koristelemalla. Mikäli suti ei pysy kädessä löytyy kaikista tavarataloista vaihtoehtoja rasioihin jotka sisältävät lokeroita. Voit asettaa sellaisen keskelle lipastoa jolloin lempikorusi ovat sekä suojassa, että esillä. Korunaulat ovat myös hauska vaihtoehto varsinkin pitkille kaulakoruille.

Ihmisen yhteys puihin

Daniel Butlerin teos Puun istuttamisen taito – Ylistys puille ja niiden istutusseremonioille, Kustannusyhtiö Moreeni 2012, on pienikokoinen iso kirja. Kauniisti piirroksin kuvitettu opus on ylistys puille ja niiden istuttamiselle. Se antaa ohjeet, kuinka puita kasvatetaan ja hoidetaan, mutta kertoo lisäksi kiinnostavia seikkoja maailman tunnetuimpien puulajien symboliikasta ja niihin liitetyistä traditioista sekä rituaaleista.

Ihmissuku on aikojen alusta asti turvautunut puihin etsiessään suojaa, lämpöä ja hoivaa. Teknistyvässä ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassa puiden kasvattaminen merkitsee mahdollisuutta palauttaa yhteys luontoon ja edistää sen hyvinvointia. Mainiossa ja viehättävässä pikkkukirjassaan Daniel Butler nivoo yhteen kulttuurisia, käytännönläheisiä ja kasvitieteellisiä syitä, jotka tekevät puista aina yhtä kiehtovia, ja selittää kuinka voisimme taas ottaa puut huomioon seremonioissa ja erityistilaisuuksissa. Oli sitten kysymys puun valitsemisesta lapsen syntymää juhlittaessa tai ilmastonmuutoksen torjumisessa, tämä kirja antaa omaperäisen ja valikoidun käsityksen puista ja niiden merkityksestä elämässämme.

Puun istuttamisen taito kertoo kuinka jo ennen kuin esivanhempamme alkoivat vaellella Afrikan tasangoilla Homo sapiensiksen elämä oli melkein yksinomaan puiden varassa: päiväsaikaan niistä sai ravinnon ja yöllä niiden oksat suojasivat saalistajilta. Omenat ja viikunat ovat vanhimpia viljelyskasveja; vuosisatojen mittaan puut olivat korvaamaton raaka-aineen lähde talojen, työkalujen ja esimerkiksi veneiden tekoon. Puut mainitaan myös vanhimmissa myyteissä ja kansantarinoissa, eri uskonnoissa on puilla ollut voimakas merkitys, esimerkiksi paratiisin omena- ja viikunapuut sekä useaan uskontoon kuuluva elämänpuu. Metsänhoidosta on ajan mittaan kasvanut elinkeino. Kauniita ja erikoislaatuisia puita alettiin 1800-luvulla etsiä eri puolilta maailmaa koristamaan kasvitieteellisä puutarhoja puistoja.

Sittemmin kiinnitettiin huomiota siihen, kuinka laajamittainen metsän tuhoutuminen vähentää luonnon monimuotoisuutta ja nyt pelätään ilmastonmuutosta. Tiedetään, että puut ovat ”maailman keuhkot” ja että tarvitsemme niitä voidaksemme elää ja hengittää. Butlerin kirja muistuttaa meitä monin tavoin huomioimaan puita. Eikä vähäisin niistä ole kehotus istuttamaan puu aina elämämme erilaisten merkittävien vaiheiden muistoksi: uuden syntymän, täysi-ikäistymisen, kihlauksen, avioliiton, vuosipäivän, eläkkeelle jäämisen ja muiston kunnioittamisen merkiksi.

”Jo puun istuttaminen tuo hyvää mieltä, mutta puun avustaminen sen eri elämänvaiheissa on vielä palkitsevampaa” neuvoo Butler ja selvittää siementen keräämisen ja istuttamisen kautta puun elämänvaiheet. Lopulta päädytään varttamisen ja kloonauksen kautta elävän lehtimajan tekemiseen. Anekdootteina mainitaan esimerkkejä maailman vanhimmista ja suurimmista puista. Opus on englantilaista alkuperää, ja sen huomaa valituista puulajikkeista. Mukana on oma koivummekin, mutta onhan aina hauskaa lukea apinanleipäpuusta, jota myös ylösalaisinpuuksi kutsutaan: ”Afrikkalaisen tarun mukaan maailmaa luotaessa jokainen eläin sai puun istutettavaksi, mutta ilkikurinen hyeena survaisi apinanleipäpuunsa maahan latva edellä.” Kirjan reilut 120 sivua ovat täynnä sekä faktaa että fiktiivisempiä juttuja paristakymmenestä puusta. Maailmaaparantaviin pohdintoihin on helppo yhtyä ja samalla toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän mainion pikkukirjan.

Naps...

...pumppu pois päältä, ja venttiili kiinni. Meidän talossa loppui lämmityskausi. Seuraavat puoli vuotta pitäisi pärjätä sillä lämmöllä mitä auringosta hehkuu ja kodin sähkölaitteista hukkana liikenee. Muutamassa viikossa kaikki vihertää ja parin kuukauden päästä lämpöä rupeaakin olemaan jo sen verran että perhe alkaa vaatimaan jäähdytystä kämppään, itse kuitenkin salaa nautin kolmenkympin kieppeillä huitelevasta sisälämpötilasta...

Vaan kesällä viilennystä helteen aiheuttamaan tuskaan meille kaikille tuovat energiapolitiikan kylmät tuulet. Insinöörien uusin aivoitus e-luku otetaan käyttöön heinäkuussa, ja sen mukana rakennusten energialuokittelulla pelleily saa taas uutuuttaan hehkuvia sävyjä. Valmistelussa U-arvovaatimuksilla soudettiin ja huovattiin riittävien tutkimustulosten puuttuessa, lopputuloksen turvallisuudesta rakenteiden pitkäikäisyyden kannalta ei ole olemassa takuita. Tehokkaimmin tuotettavissa olevaa ja helpoiten siirrettävää energiamuotoa, sähköä, piestään kuin vierasta sikaa kertoimella joka saa sen näyttämään energialaskelmissa epäekologiselta. Koko touhun läpi paistaa energiapoliittisten motiivien kelmeä kajo joka oivallisesti on vihreällä silattu kansan hämäämiseksi.

Niin, ja kantautuipa korviini tähän liittyen että viisahat ministerit valmistelevat lakia joka velvoittaisi myös vanhojen rakennusten omistajat teettämään energiatodistuksen asuntoa myytäessä. Ostaisitko sinä rintamamiestalon jonka energialuokka on Z? No et. Niinpä myyjä epätoivoisesti tekee / teettää pikaisen "energiaremontin" ennen myyntiä ja avot, jo vain näyttää hyvältä. Paperilla nimittäin. Odotettavissa on pilallekorjaamisen uusi tuleminen. Toki jotain hyvää uudistuksissa on sentään: et-luvun jäädessä historiaan kukaan ei voi sekoittaa rakennuksen energiakulutusta vanteiden offsettiin. Kuivia ovat tämän pullan rusinat.

Mitäpä jos jättäisimme kaiken maailman todistuksilla ja laskelmilla kikkailun ja kollektiivisesti myöntäisimme, että näillä leveysasteilla ei ole ekologista asua? Kun tästä tosiasiasta lopulta meistä viimeinenkin saa tehtyä sen ympäristön ja oman hyvinvointimme kannalta itsestäänselvän johtopäätöksen, voi hän lähtiessään sammuttaa valot. Naps.

Wappua odotellessa..

 Olen ihminen, joka muistaa vain sateiset vaput. Siksi innostuin kuin meiliin kolahti, kuten postilaatikkoon ennen vanhaa, tällainen ihanan pessimistinen teksti. Lähtökohtana on se, että kun joku menee pieleen ja miten sen välttää..

En malttanut olla jakamatta tätä teidän kanssanne tätä artikkelia:”Pessimistin muistilista puutarhajuhlien järjestämiseen”.

Tämä antaa oikeasti myös hyviä vinkkejä jo vappujuhlia varten (säävaraus huomioiden, kuten sanotaan), mutta erityisesti tuleviin äitienpäiviin (sikäli kun äiti haluaa lähteä ulos juhlimaan), ylioppilasjuhliin ja muihin kesän pakollisiin piha- ja grillipaarteihin.

Lukekaa ja ottakaa vinkkejä.

Ari/päätoimittaja

Ja tässä Pessimistin muistilistaa..

Oma kotipiha tai puutarha on tunnelmallinen paikka järjestää kesäjuhlia – oli kyse sitten rennoista häistä, syntymäpäivistä, valmistujaisista tai juhlimisesta muuten vaan. Pihajuhlien suunnittelussa pessimismi pääsee kuitenkin usein valloilleen, ja juhlien järjestäjät murehtivat, että mitä jos sattuu sitä tai tätä. Lähdetään taklaamaan yleisimpiä mitä jos –uhkakuvia.

Kuten mitkä tahansa juhlat, myös puutarhassa järjestettävät pirskeet onnistuvat, kun malttaa hetkeksi istahtaa alas suunnittelemaan. Myymäläkouluttaja Minna Timonen JYSK:stä neuvoo laatimaan suunnitelmista ihan konkreettisen listan.

- Mikä on juhlien teema, kuinka paljon vieraita kutsutaan, mitä tarjotaan, millaiset puitteet juhlille halutaan ja niin edelleen. Kun nämä asiat on kirjattu ylös, on helpompi miettiä, mitä niiden eteen pitäisi tehdä, Timonen sanoo.

Mitä jos sataa?

Ennen juhlia kannattaa tietysti seurata sääennusteita. Jos juhlapäivälle on luvassa ripellystä ja roisketta, juhlat kannattaa siirtää suosiolla sisätiloihin. Kesäinen sadekuuro sen sijaan ei vesitä juhlatunnelmaa, kunhan on varauduttu suojaamaan sateelta sekä vieraat että tarjoilut.

- Jos kotoa löytyy iso aurinkovarjo, jossa on tiivis polyesterikangas, se kannattaa ottaa esille. Isomman porukan saa sateelta suojaan paviljongilla, jonka kattoon voi vaikka ripustaa valosarjan tunnelmantekijäksi, Timonen neuvoo.

 - Paviljongin voi pystyttää niin hiekkapihalle, asvaltille kuin nurmikollekin. Ja se kannattaa sitoa tiukasti paikoilleen, ettei tuuli kuljeta sitä naapurin puolelle. Esimerkiksi torimyyjät käyttävät jalkojen päällä painona isoja vesikanistereita tai kiviä. Ja sateen jälkeen on hyvä varautua siihen, että myös hyttyset ilmestyvät juhla-apajille.

Mitä jos on hirveä helle?

Aurinkovarjot ja paviljongit suojaavat sateen lisäksi myös paahteelta. Siinä missä sateella on hyvä sulkea myös paviljongin seinät, helteellä ne kannattaa rullata ylös, ettei lämpötila seinien sisällä nouse saunalukemiin.

Mitä jos vieraita tulee liikaa?

Monissa juhlissa tulee eteen se tuttu tilanne, että mukaan ilmoittautuva vieras kertoo tuovansa mukanaan yhden avecin, ja ilmestyykin sitten paikalle koko perheensä kanssa. Jos ovelle ei haluta hankkia portsaria, kannattaa varautua ennakoitua suurempaan vierasmäärään.

- Jonnekin nurkan taakse on hyvä varata pari kokoontaitettavaa pöytää ja pino ylimääräisiä tuoleja, jotka saa tarvittaessa nopeasti esille. Jotta ylimääräisille vieraille ei tulisi kuokkavierasfiilis, varapöydille kannattaa laittaa samanlaiset pöytäliinat ja koristeet kuin muillekin pöydille, Minna Timonen muistuttaa.

Mitä jos vieraita ei pääsekään tulemaan?

Kun pihalle on valmistettu paikat parillekymmenelle vieraalle, ja paikalle saapuukin vain kymmenen, tyhjiksi jäävät paikat saattavat latistaa tunnelmaa. Pinottavat tuolit ja kokoontaitettavat pöydät on nopea nakata syrjään, jolloin jäljelle jäävät pöydät voi järjestellä uudelleen.

- Kun juhlitaan ulkona, pöytätilaa tarvitaan aina. Osan tyhjiksi jääneistä pöydistä voi siirtää sivummalle ja käyttää laskutilana esimerkiksi tyhjille laseille ja lautasille, vinkkaa Minna Timonen JYSK:stä.

Mitä jos piha näyttää ankealta?

Tuoksuva sireenimaja, runsaina ryöppyävät perennaistutukset ja kesäkukkaköynnökset tarjoavat puutarhajuhlille lähes täydelliset puitteet. Kaikilta pihamailta ei vaan löydy tällaista maisemaa, mutta ilmankin pärjää.

- Kukkaruukuilla, aurinkolampuilla ja kynttilälyhdyillä voi pihan koristaa ilman, että pitää tarttua kuokkaan tai multapussiin. Ruukkuihin pitää tietysti käydä ostamassa kasveja, mutta ne voi laittaa suojaruukkuun sellaisenaan. Esimerkiksi rungolliset marketat tai ruusut ovat näyttäviä kasveja, Timonen sanoo.

- Eri kokoisista, toisiinsa sointuvista ruukuista saa koottua kauniita ryhmiä, kun asettelee korkeammat ruukut taakse ja pienemmät eteen. Lyhtyjä voi sijoitella vaikkapa terassin reunustalle ja kulkureittien varrelle.

Mitä jos tarjottavien laittaminen ei suju?

Jos keittiöpuuhat eivät onnistu ja kauhan sijasta keskellä kämmentä on peukalo, tarjottavat kannattaa tilata pitopalvelusta tai ostaa kaupasta niin valmiina, että ne pitää vain asetella esille. Osaa tarjottavista voi säilyttää kylmälaukussa lähellä noutopöytää, jotta tarjoiluastioita ei aina tarvitse käydä täyttämässä sisällä.

- Noutopöydän täydentämiseen kuluu melko paljon aikaa, joten kannattaa harkita, josko hankkisi paikalle myös tarjoilijan tai kaksi hoitamaan tarjoilupuolta. Tiskirumbaan ei kannata ryhtyä, vaan lautaset ja lasit voivat hyvin olla kertakäyttöisiä.

Mitä jos vierasjoukon tenavat kyllästyvät?

Tuttujen kanssa juttelu ja leppoisa yhdessäolo ovat aikuisten mieleen, mutta pienimmät juhlavieraat kyllästyvät toimettomuuteen hyvin nopeasti. Pihapelit, lelut ja trampoliini pitävät myös perheen pienimmät tyytyväisinä.

- Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että jossain vaiheessa myös aikuiset vieraat heittävät kengät pois jalasta ja tahtovat päästä kokeilemaan trampoliinia, Timonen nauraa.

Lisätietoja löytyy: www.jysk.fi

Se kohta 01:34

Kuulen aina poikaystävältäni kommenttia siitä, että miten ihmeessä kiinnitän aina niin kumallisiin asioihin huomiota. Tiirailen kulkiessani esimerkiksi ihmisten kenkiä: niiden kuntoa, merkkiä, värejä, mallia ja sitä miten ihmiset niillä kävelevät. Muutenkin olen utelias luonne, kaduilla tallustellessani minusta on mukavaa vilkuilla sivusilmällä ihmisten koteihin. En ole kiinnostunut siitä mitä ihmiset kodeissaan puuhaavat, vaan sisustusratkaisuista ja hauskoista ideoista.

Asuin aiemmin Matinkylässä ja koiraa ulkoiluttaessa en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että erään talon seinustalla oli 12 ikkunaa, joista seitsemässä näkyi huoneessa riippuva klassikkovalaisin Lokki. Siinä sitten tuli mietittyä, että toivottavasti perheet eivät ole ajatelleet rakentavansa kovin yksilöllistä sisustusta.

Kaupoissa liikkuessanikaan en ikinä katso kokonaisuutta. Minulla on ystäviä jotka kiinnittävät huomiota kaupan yleisulkonäköön, he ovat niitä jotka ovat ns. somistusnatseja eivätkä asioi kaoottisissa liikkeissä. Minä sen sijaan harvemmin huomaan isoja kokonaisuuksia, saattaa olla etten huomaa isoja keltaisia alekylttejä ja hämmennyn kassalla, kun kerron saavani -25% alennusta "koska nyt on alekampanja". Ai on vai? Olen harhaillut kauppaan sen ihana pienen puisen rasian houkuttelemana ja keskittynyt siihen. Sivellyt sen pintaa ja ihaillut värejä. En ole kuullut edes kuulutuksia joissa kerrotaan megatarjouksista sillä kuuntelen aina yksin liikkuessani musiikkia.

On hauskaa huomata miten eri tavalla ihmiset huomioivat ympäristöään ja millaisiin asioihin kukin kiinnittää huomiota. Toinen kuuntelee laulun sanoja, toinen sen melodiaa. Minulle se pikkuriikkinen äänen värinä siinä biisin kohdassa 01:34 on juuri se juttu, mikä saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa ja pakottaa minut kuuntelemaan kappaleen uudestaan ja uudestaan.

Olenko urbaani jäärä?

Ulkona sataa ja kesä antaa odotuttaa itseään. Kaupungilla kesäterassit kököttävät tyhjinä, pöydät vettä valuen. Sade onneksi pitää katupölyn poissa, tosin, jos saisin valita niin mieluummin aurinkoinen katupölypäivä, kuin kalsea sade. Kuitenkin paljastuneet koiranjätökset ja runsaat roskat lumen alta esiin tulleiden pensaikoiden juurella kertovat, kesä on tuloillaan. Lujalla uskolla varustettuna odotan, että Vappuna pääsemme grillaamaan tuttaviemme rivitalon pihaan. Siellä urbaani kevät repeää toimeliaaksi ja riehakkaaksi. Siitä alkaa kaupunkilaisen kesä.

Tämän ihanan ajatuskuvioni katkaisi keskustelu kesästä ja mökille menosta. Tässä euforisessa kaupungin kesän odotuksessani eteeni marssitettiin ajatus, kuinka mainio asia on omistaa mökki maalla. Mökkiä kuvattiin toimeliaisuuden ja rentoutumisen ihanaksi symbioosiksi, henkiseksi tilaksi, jossa ladataan voimavaroja koko tulevaa talvikautta varten. ”Kesällä pitää mennä mökille, muuten ei jaksa talvikautta”, kuulin todettavan. Ajattelin laukaista jotain nasevaa, mutta muistin, että olen urbaanina oliona tällaisen keskustelun ulkopuolella.'

Mökkikesäkeskustelu jatkui, mutta minun mieleni vaelsi muualla. Järvenrantaidyllin sijaan ajatuksiini nousi, miten kuuma kesäkatu, luo ihanan hiostavan kaupunkifiiliksen. Ilmastoimaton asuntoni hehkuu ja kesän lämpö tuntuu tukahduttavalta. Ja ei ole hyttysiä! Mahtava argumentti kaupunkikesälle! Ei ole hyttysiä. Päätinkin käyttää tätä naseva oivallusta kommenttiini mökkilomailusta. ”Kaupungissa ei ole hyttysiä” kuulen sanovani. Keskustelu mökkikesän ihanuudesta keskeytyy. Tulee hiljaisuus ja minuun katsotaan hyvin hitaasti ja kuin yhdestä suusta tulee toteamus, ”Entäs sitten, eihän sinulla ole mökkiäkään”. 

Miten helposti minun valistunut mielipiteeni sivuutettiin. Jäin varjoon ja minun urbaanin lomailun ylistykseni sammui heti alkuunsa ja mitätöitiin. Oivalsin, miten tärkeää olisi omistaa mökki, vaikka siellä ei kävisikään, ihan vain sen takia, että voi osallistua keskusteluun ja olla erimieltä mökkilomailun rentouttavuudesta ja viehättävyydestä. Tämä ajatus alkoi hiertää mieltäni. Pitääkö hankkia mökki, jotta voi keskustella ja puolustaa sitä, että kesä kaupungissakin voi olla todella antoisaa? Pohdinnan paikka.

Ari/päätoimittaja

Vihersirkka ja muutama 50 kasvista, jotka muuttivat maailmaa

Kun kerran kasvit ovat minulle lähes ainoa intohimon kohde (jos ei lasketa mukaan lapsenlapsia, koiria, lampaanlihaa, punaviiniä, Miles Davisin jazzia, keväistä saaristoa jne) niin ei varmaan ole erikoista sekään, että kulutan aikaani paljon juuri kasveista kertovien kirjojen parissa. Niitä ei ahmita, kuten dekkareita sängyssä illan tullen, vaan niitä luetaan, lukutuolissa ja oikeassa valossa.

Kevättalvella Kustannusosakeyhtiö Moreeni ilahdutti viehättävällä laitoksella: Daniel Bill Laws: 50 kasvia jotka muuttivat maailmaa. Kovakantinen opus, jossa reilut 200 sivua tekstiä.

Tukeva tutustumismatka 50 kasviin alkaa sisällysluettelolla, joka kattaa kuvattavat kasvit, myös tieteellisine nimineen. Jos kerran teoksen nimi kertoo kasveista, jotka ovat muuttaneet maailmaa, on helppo bongata nimistä mm. tutut: tee, hamppu, kookos, appelsiini, tupakka, kahvi, sokeriruoko ja maissi. Nehän ovat tuttuja tuontihyödykkeitä siirtomaista. Jokainen esitellyistä kasveista kerrotaan historianomaisesti ja aikansa kulttuuriin sidottuna. Poissa on oikeastaan linnémäinen botaniikka (vastapuikeat lehdet jne). Mukana on vanhoja piirros- ja valokuvia; teksti on helppolukuista ja vie mukanaan. Hakemisto on selkeä ja kirjallisuusluettelo kohtalainen. Varteenotettava pikku tietokirja.

Jo johdanto puhuu asiaa: kasvit ovat merkittävästi muovanneet historiaamme. Niiden hengitys mahdollistaa elämän maapallolla, koska ne imevät itseensä hiilidioksiidia ja tuottavat happea. Kasvit ovat jopa raivanneet meille tietä kehittäessään yhteyttämisen jonkinlaisen esihistoriallisen ilmastokatastrofin jälkeen ja avatessaan DNA-portit meidänkaltaistemme maaeläjien evoluutiolle. Olemme aina saaneet kasveista polttoainetta, ravintoa, suojaa ja lääkkeitä; ne ovat innoittaneet meitä rakentamaan kasvitieteellisiä puutarhoja, vierailemaan niissä ja kuluttamaan omaisuuksia omien kasvipalstojemme viljelemiseen. Olemme myös vahingoittaneet itseämme kasvien antimilla syömällä liikaa sokeria, käyttämällä huumeita ja juomalla mielettömästi alkoholia.

En malta olla poimimasta kirjan kasveista muutamaa anekdoottia. Valinta on tosiaankin vaikeata: sormi vaan kirjan sivujen väliin...Tiedän, että tulen näitä kasvitarinoita siteeraamaan jatkossakin. Nehän keventävät muuten niin hoito-ohjeita täynnä olevaa tekstiä.

Mihin puutarhuri joutuisikaan ilman kaalimatoa? Keltit kasvattivat lehtikaalia (Brassica oleracea) puutarhoissaan jo 2 500 vuotta sitten, ja sitä ovat suosineet lukemattomat vihannesviljelijöiden sukupolvet Rooman keisarista Diocletianuksesta Yhdysvaltojen First ladyyn Michelle Obamaan saakka. Kaalista on myös saanut alkunsa säilykeruokien vallankumous ja sattumalta Kanadassa keksittiin kaalin pakastaminen, mistä tuli suuri sensaatio Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Roomalaisilta on myös peräisin sana vegetaarinen, jonka kantasana vegere tarkoittaa kasvamista, elähdyttämistä tai virkistämistä. Kaali totisesti täytti nämä ehdot, sillä kourallisesta vähäpätöisennäköisiä mustia siemeniä voi kasvaa pellollinen hyvin ravintorikkaita, säilyviä ja syömäkelpoisia jättiläisiä. Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikaan kotirintamat elivät kaalin voimalla, kerrotaanpa sotilaidenkin toipuneen viheannestarhan hoitamisella rintaman kauhuista. Englannin kuningas Yrjö V tähtäsi ensimmäisen maailmansodan aikana määrään eikä kokoon käskiessään poistaa kukat Buckinghamin palatsin edessä olevista kukkapenkeistä ja istuttaa niihin kaalia ja perunaa. Asiaan vaikutti valtionhallinnon iskulause: ”Jokainen on ouutarhuri!”

Humulus lupulus on hauska nimi kannabiksen lähisukulaiselle, joka nousee keväisin voimaa uhkuen maan alta ja kiipeää mitä tahansa löytämäänsä tukea pitkin. Humala on kaksikotinen kasvi, jossa on naaras- ja urospuolisia yksilöitä. Naaraskasvi tuottaa myskintuoksuisisa, hartsipitoisia pieniä kukkasia, jotka korjataan,kuivataan ja viedään olutpanimoon. Humala lisätään olueen käymisen viimeisessä vaiheessa antamaan makua. Sitä käytetään myös alkuvaiheissa, jolloin kasvin luonnolliset humulonit muuttuvat isohumuloneiksi, jotka steriloivat oluen ja antavat sille omaleimaisen, kitkerän maun. Jo 1150-luvulla abbedissa Hildegard Bingeniläinen kirjoitti teoksessaan Physica Sacra: ”Humalasta: kitkeryydellään se hidastaa juomien pilaantumista, ja sitä voidaan lisätä niihin, että ne säilyvät pitempään.” Kun ”pyhiinvaeltajaisät” lähtivät vuonna 1620 purjesdusmatkalle Plymouthista, heidän laivassaan Mayflowerissa oli eväänä olutta ja humalaa. Vuonna 1635 uudisasukkaat jo panivat omaa olutta. Paluuta ei ollut. 370 vuotta myöhemmin Tsekissä juotiin noin 160 litraa henkeä kohti vuodessa, ja Irlannissa, Saksassa, Australiassa ja Itävallassa vähän vähemmän. Oluesta on tullut suurempaa liiketoimintaa kuin Hildegard Bingeniläinen olisi osannut kuvitellakaan.

Välimeren aluetta on vaikea kuvitella ilman viikunoita, viiniköynnöksiä, sitrushedelmiä ja oliiveja. Oliivi (Olea europaea) on näistä nuorin viljelyskasvi, niitä alettiin viljellä vasta ehkä runsaat 5000 vuotta sitten. Tarun mukaan jumalatar Athene, Zeuksen tytär, antoi oliivin ateenalaisille. Hän loi Akropoliille oliivipuun, josta tuli monien jälkeläisten esi-isä. Tämän lahjan vuoksi ateenalaiset katsoivat olevansa ikuisessa kiitollisuudenvelassa Athenelle. Oliivista tuli nopeasti tärkeä aine Ateenan kaupunkivaltiossa, josta ovat kotoisin myös demokratia, olympialaiset ja esim. länsimainen taidekäsitys.

Oliivipuun oksa on ollut rauhan symboli Raamatun tarinoista (kun Nooa lähetti arkista toisen kyyhkysen, se palasi oliivipuun oksa nokassaan) Yhdysvaltojen vallankumoukseen (siirtokuntien kongressi allekirjoitti oliivinoksa-anomuksen estääkseen täysmittaisen sodan Britanniaa vastaan). Yhdistyneiden kansakuntien lippu (”päätehtävänä rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen”) kuvaa maapalloa pohjoisnavalta nähtynä ja oliivipuun oksien ympäröimänä.

Kasvit, muutkin kuin nämä Bill Lawsin listaamat 50 eksemplaaria, ovat asuttaneet maapalloa noin 470 vuotta, kun taas ihmisen aikajana on kovin lyhyt. Kasvit ovat muuttaneet maapallon historiaa, ja ne ovat edelleen ratkaisevassa asemassa. Meidän tulisi enemmän ajatella, kuinka kohtelemme kasvejamme ja samalla maapalloa. Kasvien tuhoamisesta koituvat seuraamukset ja vaarat voivat muuttaa historia kulun peruuttamattomasti.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kasvit, kasvien historia ja kulttuurihistoria kiinnostavat. Suosittelen kirjaa myös kevään valmistuville ja äitienpäivän lahjakirjaksi.

Kuvat blogissa: Anu Seppäläinen

Mañana mi hermano

Kävimme taas kerran vierailemassa eteläisessä maassa lähisukulaistani katsomassa. Kumpi nyt sitten olikaan pääsyy vierailuun, sukulainen vai häntä jo muutaman vuosikymmenen ajan ympäröinyt elinkelpoinen ilmasto... No... Parin viikon ajan kuitenkin sain levätä arjen rasituksista ja palautella mieleen sitä mikä rakentamisessa ja arkkitehtuurissa minua innostaa.

Teimme samalle reissulle lähteneen ystävän kanssa muutaman ekskursion turisteja kuplivan hotellialueen ulkopuolelle (näiden keikkojen varsinaisista motiiveista ehkä myöhemmin lisää), ja löysimme sen miljöön jota matkaesitteiden fiiliskuvissa mieluusti enemmän tai vähemmän photoshopattuna esitellään. Tavallisten ihmisten omin käsin rakentamia kyläpahasia jotka olivat muodostuneet jonkin silloisen merkittävän keskipisteen ympärille ilman myöhemmin itsetarkoitukselliseksi kasvanutta byrokratiaa: kaavoitusta, rakentamismääräyksiä, valvontaa.

Rakentamista oli ohjannut tarkoituksenmukaisuus, käytettävissä oleva paikka ja tila, sekä monin paikoin niukkuus rakennustarvikkeiden suhteen. Detaljiikka oli tekijänsä mieltymysten ja taitojen mukaista. Jos silmä vaati ja käsi oli osasi, krumeluuria oli. Jos ei niin ei, ja sillä siisti. Yksilöiden toimeliaisuudesta muodostunut, useimmiten yhteenkasvanut kylä oli kuitenkin aina kaunis, jos nyt ei aivan täydellinen kokonaisuus. Kuin jokin näkymätön voima olisi varmalla kädellä ohjannut kylän rakentumista, tarkoin harkiten mitä mihinkin kohtaan sopii askaroida.

No, pitikö noita itseohjautuneen luomisen kukkasia nyt käydä liki viiden tuhannen kilometrin päässä katsomassa, eikö vastaavaa löydy meiltä? Olkaa toki toista mieltä mutta minusta piti. Meillä tuon ajan rakentamista ovat ohjanneet kyllä samantyyppiset voimat kuin eteläisillä lajitovereilla, mutta päämotivaattorina on ollut kuolemanpelko. Jopa kauneimpana kevätpäivänä seuraava jäätävä talvi hengitti niskaan kun Suokuokan Jussi meni metsään hakemaan torppaansa varten talvella kaadettuja hirsiä. Väitän, että suomalaisen rakennusperinnön koruttomuudessa on kaikuja tästä lohduttomuudesta. Ja se ahdistaa.

Sama talvi painaa päälle edelleen. Onpa rikkana rokassa myös lakia, asetusta, eurokoodia, asiakasta, tilaajaa, rakennuttajaa, käyttäjää ja tiesmitälie joilla kaikilla on omat tarkoitusperänsä ja tavoitteensa. Rahaa ei ole, sehän on selvää, mutta että aikaakaan ei ole. Se tappaa luovuuden ja arkkitehtuurin. Perkele, sanoisi Jussi.

Käyn siis ajoittain rakennuskulttuurikylvyssä jossa kuplii talonpoikainen maanläheisyys meille hyperborealaisille epätavalliseen tapaan kepeänä ja huolettomana. Pesen päivätyöni aikataulutuskan ja kustannuspaineiden hajun pois. Kademielin ajattelen Jussin etelänserkkua. Toisten tarpoessa täällä pohjantähden alla kuokka olallaan kohti suota, saattoi Juan vetäistä syvään henkeä ja huokaista: ”Mañana, mi hermano, mañana”.

Haluamme Helsinkiin lisää loft-asuntoja!

Olen jo pitkään pohtinut, miksi meillä on niin vähän loft-asuntoja? Ulkomaisia asumis- ja sisustusohjelmia katsellessa huomaa usein, että asuntojen muoto ja tunnelma on aivan erilainen kuin suomalainen peruskaksio. Nopeasti havaitsee myös sen, että asunto on tehty muualle kuin perinteiseen asuintaloon. Tila on tyypillisesti avara, korkea, valoisa. Se on myös muunneltavissa fiiliksen mukaan. Tavallista on, että tilassa näkyy alkuperäisiä rakenteita, kuten paljasta betonia tai tiiltä. Useasti tilaa elävöittävät myös näkyvissä olevat vanhat putkirakenteet ja metallisäleet. Myös hissi kertoo talon menneisyyden. Ja tällaiseen tilaan syntyy viihtyisä ja persoonallinen asuinmiljöö.  

Omaperäinen tilankäyttö on loft-asunnoille tunnusomaista.

Ikkunasta, joka saattaa olla myös lasitiiltä, seuloutuu hämärä valo ja maisemaa ei näy. Toisaalta näkyvä maisema voi olla upea meri- tai jokimaisema. Joskus ulkonäkymä on ränsistynyt vanha teollisuusalue. Näissä kaikissa on kuitenkin oma spirittinsä.

Olinkin hyvin ilahtunut, kun silmiini osui arkkitehti Anna Kyyhkysen ajatuksia mahdollisuuksista rakentaa enemmän loft-asuntoja myös Suomessa. Hän korosti erityisesti, että pääkaupunkiseudulla on nyt melko erikoinen tilanne kiinteistöjen suhteen. Uutta rakennetaan jatkuvasti, mutta samanaikaisesti on tyhjän panttina jopa miljoona neliötä vanhaa toimistotilaa ja teollisuuskiinteistöjä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pääkaupunkiseudun tyhjistä neliöistä saataisiin rakennettua esimerkiksi 10 000 uutta asuntoa ja samalla katettaisiin kahden vuoden asuntotarve. Palveluasuntoja voitaisiin rakentaa enemmänkin, sillä asuntojen keskimääräinen koko on yleensä tavallisia asuntoja pienempi. Tämän asian huomioiminen puoltaa mielestäni hyvin sitä, miksi loft-asuntojen runsaanpaa rakentamista pääkaupunkiseudulla olisi syytä vakavasti pohtia.

Toki täytyy myöntää, että alussa saattaa olla haasteellista tottua siihen ajatukseen, että vanhan tutun rakennuksen käyttötarkoitus muuttuu. Esimerkiksi vanha teollisuusrakennus saattaa olla monen ihmisen entinen työpaikka ja se saattaa mieltyä aivan muuksi kuin viihtyisäksi asuintaloksi. Mutta yleensä ajan mittaan, kun silmä tottuu muutokseen, ollaan tyytyväisiä, että rakennukselle on annettu uusi elämä. Ja yleensä asukkaat ovat viihtyneet.

Myönteistä pohtimani kehityksen kannalta on myös se, että Asuntomessut Helsingissä 2020 -projektin yhteydessä suunnitellaan loft-asuntotuotannon lisäämistä, yhtenä uutena, urbaanina asuntomuotona. Kiinteistön muuttaminen uuteen käyttöön on toisaalta kuitenkin monitahoinen projekti. Siinä saattaa vierähtää helposti useampikin vuosi. Talon käyttötarkoituksen muutos on kaavoituskysymys ja aina myös taloudellinen investointi. Merkittävää on myös rakennuksen muuntojoustavuus, eli miten vaivattomasti se muuntuu toiseen käyttötarkoitukseen.

Koska selvitettäviä asioita on paljon, onkin hyvä, että liikkeellä ollaan jo nyt. Olisi järkevää kartoittaa sopivat teollisuusrakennukset, kauppakeskukset ja toimistotilat jotka soveltuvat asuinkäyttöön. Avata keskustelu näistä ja etsiä kiinnostuneita rakentajia ja investoijia sekä madaltaa mahdollisuutta muuttaa tällaisten rakennusten käyttötarkoitusta. Näin, ehkä muutamien vuosien päästä, minunlaiseni urbaani kansalainen saa nauttia myös Helsingissä loft-asumisen riemuista.

Ja lopuksi hieman faktaa:

Loft-asunnolla tarkoitetaan asumiskäyttöön muunnettua tilaa, joka sijaitsee alun perin muuhun käyttöön tarkoitetussa rakennuksessa, esimerkiksi tehtaassa, varastorakennuksessa tai muussa liikerakennuksessa

Miksi toimistotiloja ja teollisuuskiinteistöjä on niin paljon tyhjillään?

- Rakennuksen ominaisuudet: vanhat rakennukset eivät välttämättä enää vastaa nykykäyttäjien vaatimuksia ominaisuuksiltaan ja olosuhteiltaan.

- Sijainti: rakennuksen sijainti on saattanut muuttua huonoksi liiketoiminnan kannalta. Useimmat käyttäjät haluavat tilat hyvien liikenneyhteyksien varrelta.

- Tarpeellisuus: esimerkiksi toimistorakennus saattaa käydä liian isoksi ajan mittaan. Työ on muuttunut liikkuvammaksi ja työtilojen käyttö on aikaisempaa tehokkaampaa, joten samalle työntekijämäärälle riittää pienempi neliömäärä.

(lähde: arkkitehti Anna Kyyhkynen, Pöyry Oy)

Ari/päätoimittaja

Mies pursuu intoa ja tietoa

Suomalaisista yhä suurin osa haluaa asua omakotitalossa, siksi pientalon rakentaminen on edelleen monen haaveena. Näin keväällä etsitään tontteja ja selaillaan talomallistoja ja punnitaan kustannuksia. Halutaan rakentaa omaa pesää, siis aika keväistä puuhaa, jota myös muuttolinnut tekevät. Ja mies kokee, että tämä soidintanssi myös hänen pitää suorittaa.

Kun kesä saapuu käydään taas messuilla, katsomassa, ihmettelemässä ja ihailemassa miten toiset rakentavat. Tätä kutsutaan asumisen trendeihin tutustumiseksi ja samalla luodaan uskoa itseensä. Mies vannoo mielessään, taloja katsoessaan, että kyllä minäkin tällaisen pytingin rakennan.

Rakentamista suunnittelevalle kaikki tieto on tarpeen. Vaikka rakentaminen vaatii ammattilaisia niin suunnitteluun kuin toteutukseen, on rakennuttajalla itsellään oltava riittävästi tietoa päätöksiensä pohjaksi. Ja tätä tietoa suomalaisella miehellä on! Omat tavat, harrastukset ja elämisen arki ovat niitä asioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisessa talossa tuntuu hyvältä asua. Ja jokainen haluaa, että uusi talo on juuri se omien unelmien talo. Mies haluaa oman ”Eskon puumerkkinsä” näkyvän uudessa talossaan, eli on ihan oma tekemä.

Oma haasteensa on, että nykyrakentamisessa on paljon vaihtoehtoja. Kaiken takana häilyy vaade ekologisuudesta, ympäristöystävällisyydestä. Hiilijalanjäljet ja energiatehokkuus kuuluvat myös itseään kunnioittavan uudisrakentajan pohdintavalikkoon. Tosiasia tietysti on, että energian hinta kohoaa ja siksi talojen energiankulutusta pyritään vähentämään ja hallitsemaan. 

Matalaenergiarakentaminen tai pyrkimys pystyttää passiivitalo, mahdollisesti jopa energiaa tuottavaan pientalon rakentaminen, on muodikas tendenssi uudisrakentamisessa. Nämä haasteet suomalainen mies kohtaa ylväästi, netin ääressä tutkien ja punniten vaihtoehtoja. Lopuksi hän kokee valaistuksen ja tekee päätöksensä. Ja se on aina oikea, etenkin jos naapuri kysyy.

Suomalainen asuminen ei kuitenkaan ole arvoiltaan paljoa vuosien saatossa muuttunut. Oma yksityisyys ja rauha ovat niitä, mitä edelleen haetaan, vaikka tontit pienenevät ja rakentaminen tiivistyy. Kotini on yhä pienempi linnani, vesihautaa ei enää ole ja naapuri ei ole edes muurin takana, vaan harva orapihlaja-aita toimii tonttien rajana. Mutta tämän esteen takaa, voi hyvin kutsua naapuri huurteiselle ja puhua hänen kanssaan rakentamisesta. Noin miesten kesken.

Rakentamisen teknistyminen ja yhä suuremmat kustannukset ovat kuitenkin tuoneet haasteita ja siksi pientalon rakennusprojektin hallinta on tärkeää. Hyvin suunniteltu ja toteutettu rakentaminen on tae siitä, että uudessa kodissa viihdytään ja myös siitä, etteivät rakennusprojektin kustannukset karanneet ja että avio-onni jatkuu myös valmiissa, uudessa kodissa. Suomalainen kaukokatseinen mies kuitenkin uskoo itseensä projektin hallinnassa ja tuntee myös parisuhteen kiemurat, joten näihinkään karikoihin omakoti-projekti ei kaadu.

Suomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu tällainen, oman talon rakentamisen miehuuskoe. Minusta se on ihailtavaa. Mies ottaa vastaan haasteen ja käy tuntemattomaan. Se mahdollisuus suomalaiselle miehelle suotakoon, tarttua lapioon ja vasaraan tai nykypäivänä kai naulaajaan - ja johan torppa nouse.

Kunnia siis kaikille näille oman rakentamisen urhoollisille pioneereille.

Hieman kateellisena, kerrostalossa asusteleva Ari/päätoimittaja 

PS. Pyydän anteeksi naispuolisilta lukijoilta/rakentajilta mieskeskeistä näkökulmaa, mutta mies se on kun rakentaa, tai ainakin uskoo, että oman talon rakentaminen oli puhtaasti hänen oma ideansa.

Kirja: Sisusta tyylillä

Sisustuskirjoja pukkaa markkinoille tasaista tahtia, jokaiselle tyylille löytyy omansa ja useampia kappaleita. Rakastan kirjoja ja olen lukenut niitä laidasta laitaan siitä saakka, kun opin lukemaan. Äiti yritti rajoittaa lainojani siihen, että lainaisin kolme kirjaa viikossa, mutta kiersin ohjetta jättämällä osan lainatuista kirjoista pulpettiini kouluun (olisinkohan ollut neljännellä luokalla tuolloin?).

Tänäkin päivänä luen älyttömiä määriä kirjoja ja edelleen melkein mitä vaan. Luen paljon politiikkaan, aktivismiin ja kaikenmaailman maailmanparantamiseen liittyviä opuksia, mutta myös ihan hömppää, dekkareita ja esimerkiksi runoja (Arno Kotro on yksi lemppareistani). Sattuneesta syystä kirjahyllyyni (tai oikeastaan kirjakasaan, sillä en omista kirjahyllyä) on eksynyt vino pino sisustusopuksiakin.

Yksi niistä on Tammen julkaisema Sisusta tyylillä jonka ovat koonneet Holly Becker ja Joanna Copesticks. Heti kun avasin kirjan tiesin, että se nousee yhdeksi suosikikseni kautta aikojen. Vaikka tyylillisesti kirjan kaikki ideat eivät ole minua varten, tykästyin kovasti tapaan jolla kirja on koottu. Selkeä huonejako, ideat ja pohjapiirustukset auttavat luomaan selkeän mielikuvan siitä mitä kirjalla on haettu. Ideat joita se tarjoaa, ovat kuitenkin helppoja itsekin soveltaa.

Kirja ei koostu kuitenkaan pelkästään huonetilojen ideoista, vaan sisältää oikeastaan kaiken mitä sisustaja voi vain toivoa. Raamatun kokoluokkaa oleva opus aloittaa ihan alusta, lähtökohdasta: tila. Miten tyhjää tilaa kannattaa suunnitella, miten onnistut tilankäytössä jne. Myös yhden huoneen asunnot on huomioitu ja muut pienet tilat.

Myös erilaiset tyylit on käsitelty, joten luettavaa löytyy niin modernismin ystävälle, kuin sekatyylistä nauttivalle. Kaiken kaikkiaan Sisusta tyylillä on vihdoin opas joka ei mene pois muodista, vaan jonka pariin on mukava palata uudelleen ja uudelleen. Eikä pienimpänä syynä ole todellakaan se, että kuvat ovat aivan upeita. Useampaan otteeseen olen teksteihin ideoita hakiessani jäänyt vain selaamaan kirjaa työpöytäni ääressä.